Antti Ruotsala – Helsingin Keskipohjalaiset ry:n kirkkopyhä 16.10.2022

ALLAN RUOTSALAN POIKANA – HELSINGIN KESKIPOHJALAISTEN LAPSET JA VANHEMPIEN KOTIMAAKUNTA?

Hyvät Helsingin keskipohjalaiset! En puhu pitkään, sillä tärkeintä on nyt tietenkin teidän keskinäiset kohtaamisenne.
Puheeni aihe on siis: Allan Ruotsalan poikana – Helsingin keskipohjalaisten lapset ja vanhempien kotimaakunta?

Isäni ja minä
Monet täällä olevat tunsivat isäni Allanin ja olette varmaan lukeneet Helsingin Keskipohjalaisten 70-vuotishistoriasta ne sivut, jotka hänestä kirjoitin. En ryhdy niitä tässä toistamaan.
Sen voin kuitenkin todeta, että vaikka isäni tuli ensi kertaa Helsinkiin jo 1940-luvun loppuvuosina ja siirtyi tänne puolisonsa kanssa asumaan 1950-luvun alussa, hän oli aina keskipohjalainen. Kotiimme tuli Keskipohjanmaa-lehti, olohuoneen seinällä oli Keski-Pohjanmaan vaakuna ja sohvan yläpuolella Veikko Vionojan keskipohjalaista peltomaisemaa kuvaava taulu.
Jo lapsena se toi mieleeni tanhuanpään Lohtajan Väliviirteen kylästä.

Äitinikin Kaisu (os. Hanhimäki) oli kiintynyt synnyinseutuunsa Etelä-Pohjanmaan Härmään, mutta ei niin voimakkaasti kuin isäni kotimaakuntaansa, Lohtajaan, sen Vattajanniemeen sekä kotikyläänsä Väliviirteeseen. Osansa oli varmasti sillä, että isäni alkoi toimia Helsingin Keskipohjalaiset ry:ssä yhdistyksen sihteerinä jo vuonna 1953 – vain kolme vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen ja oli siinä yhtäjaksoisesti vuoteen 1984. Vuosikymmenten kuluessa se lujitti Allanin siteitä kotimaakuntaansa.

Entä sitten me neljä lasta? Aina kesäisin olimme jonkin aikaa Härmässä äitini kotitalossa, minkä jälkeen toista kuukautta Väliviirteellä. Kesää Allan odotti aina mutta niin me lapsetkin. Asuimme isoisämme Josua Ruotsalan rakennuttamassa isämme synnyinkodissa. Viereisessä talossa oli isäni veljen Aiton pienviljelijäperhe, jossa oli myös neljä samanikäistä lasta. Tuohon aikaan kylällä oli paljon muitakin lapsia – myöhemmin siellä käydessäni samanikäisiä teinejä. Stadilaisille, Helsingin slangiakin puhuneille lapsille keskipohjalainen maaseutu, maanviljelijän työ, pellot, metsänreunat, kotieläimet, lehmät ja keskipohjalainen murre tulivat tutuiksi.

Erityisen ikimuistoisia olivat tuolloin koko päivän kestäneet kahden perheen, vähintään 12 hengen, yhteiset retket Vattajalle. Siihen aikaan piti kävellä kilometrikaupalla kumpuilevia hiekkalakeuksia ennen kuin pääsi meren ääreen. Vielä nykyäänkin kaksi siskoani lapsineen vuokraa usein mökin Ohtakarin kalastajakylästä kokeakseen Vattajan. Toisinaan me sisarukset olemme muistelleet keskenämme, kuinka onnellisia nuo kesät olivat.

Tietenkin aika kultaa muistot eikä eläminen maaseudulla ole pelkkää auringonpaisteista idylliä. Emme esimerkiksi tienneet mitään elämästä muina vuodenaikoina ja huomasimme kyllä, että maalaisserkkumme joutuivat usein töihin. Onneksi vanhempamme olivat niin järkeviä, että he komensivat omat lapsensa mukaan kitkemään perunapeltoja ja ennen kaikkea joka kesä avustamaan päiväkausia heinänkorjuussa, jossa he olivat itsekin mukana. Perunapeltojen sarat tuntuivat jatkuvan loputtomiin ja heinätyöt tuntuivat kestävän ikuisuuden. Joka tapauksessa palatessani kesän jälkeen Helsinkiin poikakoulu Norssiin, ylistin luokkatovereilleni maanviljelijän vaativaa, monipuolista työtä, sen merkitystä, puolustin tukiaisia ja voivuoria (muistaako niitä enää kukaan) ja saatoin kehua jopa Paavo Väyrystä. Minulle todettiinkin usein: ”Jätkästä on tullut täysi bönde.”

Isovanhempani asuivat tuolloin Kokkolan teollisuus- ja satamakaupungissa, johon myös tutustuimme ja joka on jäänyt itselleni tärkeäksi, hyvin tuntemakseni kaupungiksi. Mainittakoon, että vuonna 1969 olin veljeni ja serkkujeni kanssa usein todistamassa Kalahallin hiekkakentän äärellä Kokkolan Pallo-Veikkojen nousua jalkapallon Suomen mestariksi. Muistan legendaariset Gunu Isosaaren, Raatikaisen Tapsan sekä Lambergin serkukset Kipparin ja Hannun. Siitä lähtien olen ollut, en Helsingin Jalkapalloklubin, vaan KPV:n kannattaja.

Nyt
Vuonna 1976 aloitin historian ja monien muidenkin aineiden opiskelun Helsingin yliopistossa. Luulisi, että olisin historianopiskelijana tullut aika pian Helsingin Keskipohjalaiset ry:n
jäseneksi. Mutta ei! Nuorena oli niin paljon muita kiinnostuksen kohteita. Tiesin kyllä isäni toiminnasta yhdistyksessä, mutta en mitään sen tarkempaa. Kirjoittelin kyllä jo 1980-luvulta
lähtien toisinaan kirja-arvioita Keskipohjanmaa-lehteen ja toimitin isäni avustuksella isoisäni Josuan muistelmat vuonna 1997. Varsinkin ne syvensivät suhdettani omaan keskipohjalaiseen talonpoikaiseen perintööni ja kiinnostuin siitä tieteellisestikin, yleisen historian, 1200-luvun kulttuurien ja uskontojen kohtaamista tutkineena keskiajantutkijana. Nyt kotonani on monen hyllymetrin verran Keski-Pohjanmaahan, Santeri Alkioon, nuorisoseuraliikkeeseen, maakunnan poliittiseen historiaan, talonpoikaishistoriaan ja myös Härmään liittyvää kirjallisuutta.
Silti vasta kun sain kutsun puhujaksi yhdistyksen 60-vuotisjuhliin vuonna 2010, liityin jäseneksi 55-vuotiaana. Vuonna 2020 julkistettiin Helsingin Keskipohjalaiset ry:n 70-vuotishistoria, jossa sain olla yhtenä kirjan kolmesta toimittajasta. Olen iloinnut paljon tuosta kirjasta. Toisinaan ennen nukkumaanmenoa lueskelen sitä sängyssä hämmästellen, kuinka hienosta yhteenkuuluvuudesta, yhteisöllisyydestä yhdistyksessä on ollut aikojen saatossa ja on edelleen kyse. (Kirjan aikaan saattamisessa ei voi korostaa liikaa edellisen puheenjohtajamme Eila Rekilän panosta).

Lopuksi
Monet teistä ovat varmaan pohtineet omien lastenne suhdetta kotimaakuntaanne. Vielä 1950- ja 60-luvuilla liittyminen Helsingin Keskipohjalaiset ry:n oli lähes automaattista. Se loi yhteisyyttä ja toi turvaa vieraassa Helsingissä ennen TV:n tuloa ja uusia tiedonvälityksen muotoja interneteineen. Varmasti lapsillanne ja ehkä jopa lapsenlapsillanne on samankaltaisia muistoja ja siteitä kotimaakuntaanne kuin itselläni ja sisaruksillani, mutta miten saamme Helsingin keskipohjalaisten jälkeläiset ja myös tänne muuttavat keskipohjalaiset mukaan jatkossa yhdistyksen toimintaan?
Miten maakunta- ja kotiseututietoisuus elävät heidän keskuudessaan ja millaisia muotoja ne saavat nyt ja tulevaisuudessa? Usein paluu omiin juuriin, taustaan saattaa herätä vasta eläkeiässä.
Se ilmenee esimerkiksi valtaosaltaan iäkkäissä sukututkimuksen harrastajissa. Itselläni ei ole näihin kysymyksiin yksiselitteistä vastausta.

Helsingin Keskipohjalaiset ry. kokoaa ja yhdistää silti edelleen huomattavan runsaslukuisen määrän Helsingin ja sen lähialueen keskipohjalaisia ja on samalla yhdysside heidän ja heidän kotimaakuntansa välillä. Mikä tärkeätä, se toimii menoklubeineen, hirvipeijaisineen ja pääsiäiskokkoineen aktiivisesti. Nämäkin kirkkokahvit ovat siitä osoituksena. Yhdistyksemme
70-vuotisjuhla Ostrobotnialla oli kerta kaikkiaan upea.

Toin jo aiemmin esiin yhdistyksemme yhteisöllisyyden ja se on varmasti edelleen Helsingin Keskipohjalaiset ry:n voima. Mutta mitä keskipohjalaisuus merkitsee Helsingin keskipohjalaisten lapsille? Olivat he sitten yhdistyksen jäseniä tai eivät: Se rikastuttaa ja avartaa heidän itsetuntemustaan ja maailmankuvaansa.

Antti Ruotsala
Puhe on pidetty Helsingin Keskipohjalaiset ry:n kirkkopyhässä 16.10.2022 Paavalin kirkossa, Helsingissä

 

 

Nimike lisätty ostoskoriin.
0 nimikettä - 0,00