Eila Rekilän puhe Kannuksen kotiseutujuhlassa 1.8. klo 11.30

Puhe on pidetty Kannuksen kotiseutujuhlilla 1.8. ja puheenpitäjänä yhdistyksen hallituksen jäsen Eila Rekilä.

Arvoisa kaupunginjohtaja
Arvoisa Kannus-seuran puheenjohtaja
Hyvät kannuslaiset

Olen hyvin otettu siitä, että saan käyttää tämän puheenvuoron.

Kerron vähän itsestäni: Olen syntynyt Hautamäellä, joka silloin 1940 oli kahden mökin ”kylä” Koskenmaan ja Rekilän kylien välillä. Meitä oli kolme lasta, minun lisäkseni kaksi veljeä. Perheemme mökki on edelleen olemassa, mutta laajennettuna. Uskaltauduin alkukesästä pihalle ja talon nykyinen isäntä kutsui ystävällisesti minut sisälle. Mitään en tunnistanut. Ainoa tunnistettava seikka alueella oli kivi pihalla. Pikku ihmiselle se oli ollut tosi iso, juostiinhan sille pakoon kesäpossua. Lapsuuden muistikuvassa on laaja peltoaukeama mökin edessä. Nyt se oli metsittynyt. Sen takana virtasi lapsuudessa vielä kirkasvetinen Viirrejoki.

Viereisessä talossa asui isoisäni Oskari Rekilä, kyliä kiertävä muurari. Hyväksi tekijäksi mainittu. Talon paikalla ovat nykyisin isot Hauhtosen kasvihuoneet. Talon kohdalla oli lapsuudessani iso mäki, jota nykyisin autolla ajaessa ei edes huomaa. Lapsuuden ja aikuisuuden mittasuhteet ovat kovin erilaiset.

Muutimme kirkonkylälle kansakoulunopettajan käytyä puhumassa vanhemmille, että lasten pitäisi päästä oppikouluun. Isä, joka oli oman isänsä tapaan muurari, sai työn Karjanhoitokoulun talonmiehenä. Äiti opasti tyttöjä leipomaan ja toimi keittiöapulaisena. Siellä he asuivat, isä 61-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa ja äiti eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Te tunnette tuolla joen toisella puolella olevan nykyisen Keski-Pohjanmaan ammattiopiston laajoine rakennusryhmineen. Meidän lapsuudessamme siellä oli Karjanhoitokoulu ja Maamieskoulu ja joitakin muita rakennuksia. Meille ja Kleemolan lapsille se oli oikea lasten taivas. Paljon tilaa juosta ja pelata, pitkä jokiranta uintiin, melomiseen ja ravustukseen, eläimiä, jopa vihainen Sisu-sonni pajan takana rannassa, rakennusten isoja, salaperäisiä vinttejä. Hyppyrimäki joen toisella puolella, jonka alamäestä laskettiin talvi-iltoina luvattomasti isolla kelkalla mäkeä. Silmäjärven metsiinkään ei ollut pitkä matka, kesällä sinne juostiin ja talvella hiihdettiin.

Ylioppilaaksi pääsin vuonna 1959 veljeni Eskon kanssa samaan aikaan Kannuksen Yhteiskoulusta. Valmistuin kansakoulunopettajaksi, opetin muutaman vuoden ja yliopistossa opintoja jatkettuani toimin yliopistohallinnossa eläkkeelle pääsyyn saakka. Työskentelin Helsingin, Joensuun ja Vaasan yliopistoissa ja vajaa kymmenen vuotta opetusministeriössä yliopistojen talousasioiden parissa. Eläkkeelle jäin Vaasan yliopiston hallintojohtajan virasta. Tänään on syrjäkyliltä minun lapsuuttani helpompaa ponnistaa opintielle ja päästä siisteihin sisätöihin. Peruskoulun käy jokainen ja kohta ilmaiseksi myös toisen asteen. Minun nuoruudessani jäi monelta vaikkapa Mutkalammilta lähtöisin olevalta nuorelta opintie haaveeksi. Miten sieltä olisi koulumatkoja tehty? Yliopistoja ja ammattikorkeakouluja on nykyään valittavana useita. Kansainväliseen maailmaan totutaan jo kouluaikana. Pöytätavat ja smooltookit tulevat tutuiksi viimeistään opiskeluaikana.

Nuoruudessani kirjoitteltiin kirjeitä, veljet pyysivät rahaa lainaan. Nyt naputellaan kännyllä maileja, whatsappeja ja lähetellään instassa kuvia monta kertaa päivässä. Nuoruudessani halutessani soittaa äidille Helsingistä odottelin postitalossa, että huudetaan ”Puhelu Kannukseen kopissa numero viisi”. Nyt tuijotetaan toisia puhelun aikana kännystä kasvoista kasvoihin. Työssä istuin pöydän ääressä ja kokoukset pidettiin kokoushuoneissa. Nyt tapasin Helsingin merenrannan taukopaikalla miehen, joka keskusteli teamskokouksessa samaan aikaan, kun vaihtoi ajatuksia minun kanssani. On monella tapaa pitkä matka lapsuuden Hautamäeltä tähän hetkeen, niin ajallisesti kuin maailman kehitystä ajatellen.

Meitä vanhoja vaivaa usein lapsuuden nostalgisointi. Muistoissamme rahanpuutteessa syödyt vellit ja puurot maistuivat niin hyviltä. Veljeni on rehennellyt sillä, että hän vähän yli kymmenvuotiaana polki pyörällä Hautamäeltä kirkolle hakemaan postista joulukortteja, joita sitten pakkomyimme kyläläisille ja tienasimme ensimmäiset rahamme. Osalle meistä nuoruus näyttäytyy iloisena ja huolettomana aikana, osalle raskaana työntekona pelloilla ja navetoissa. Oliko se aika parempi vai huonompi, sen jokainen arvioi itse. Riittää kuitenkin, että toteaa, ei parempi, ei huonompi, mutta hyvin erilainen.

Keski-Pohjanmaalta on muutettu paljon Kehä III:n eteläpuolelle. Teidän monen sukulainen asuu Helsingissä ja kaupunki on sinänsä tuttu. Olen toiminut kymmenkunta vuotta Helsingin Keskipohjalaiset ry:n puheenjohtajana. Nyt puheenjohtajana on Olli Rantakangas Kaustiselta. Yhdistyksrmme on perustettu 24.5.1950 eli yli 70 vuotta sitten. Perustajajäsenten listasta voi kuka tahansa keskipohjalainen olla ylpeä, heitä olivat mm. kansanedustaja ja ministeri Viljami Kalliokoski, akateemikko ja presidentti Urho Kekkosen läheinen tukihenkilö Kustaa Vilkuna, kouluhallituksen pääjohtaja, koulunuudustaja Alfred Salmela, kansanedustaja, Eero Hannin isosetä Viljami Hanni, toimittaja, Keskipohjanmaan päätoimittaja Josua Ruotsalan poika Alllan Ruotsala, taiteilija Ilmari Virkkala ja maakunnassa laajalti tuttu karjatalousneuvoja, maalaisliiton järjestösihteeri Alma Mäkelä. Aktiivinen toimija oli myös taiteilija Veikko Vionoja. Yhdistykseemme ovat kiinteätä yhteyttä pitäneet S. A. Harima, KPO:n perustaja, teille Kannuksen historiasta tuttu eduskunnan puhemiehenäkin toiminut Kauno Kleemola, maakuntaliiton toiminnanjohtaja Eino Isohanni ja kansanedustaja Matti Lepistö. Perustajat olivat kiihkeitä kotiseutuihmisiä. He perustivat täällä kirjastoja, lehtiä, nuoriso- ja raittiusseuroja. Polkivat pyörillä pitkin pitäjää ja keräsivät nimiä milloin mihinkin hyvään aloitteeseen. Kun he sitten muuttivat Helsinkiin, he jatkoivat synnyinmaakuntansa kehittämistä omilla paikoillaan, eduskunnassa, virastoissa, yliopistossa. Heidän elämäkertojaan lukiessa ei voi olla ihmettelemättä sitä sydämen paloa, jota he ovat tunteneet omaa maakuntaansa kohtaan. Eero Hannilta kysyisin, että nyt kun Aapan talokin on saneerattu, olisiko syytä kirjoittaa kirja maakunnan kehittäjistä, mikä heitä yhdisti ja mistä tuli se voima, joka vei heitä eteenpäin tämän alueen edistämistyössä. Yhtenäinen historia maakunnan kehittäjistä, erillisten elämäkertojen täydentäjäksi.

Kun seuraavan kerran astutte Helsingin asemalla niiden kuulujen kivimiesten välistä asemahallista kadulle, niin vilkaiskaapa kivimiehiä vähän tarkemmin. Nuori Ilmari Virkkala oli kuvanveistkokoulussa ollessaan ollut auttamassa veistämisessä niiden suunnittelijaa Emil Wikströmiä. Keskipohjalaista työtä näkyvällä paikalla.

Yhteiskunnan muuttuessa myös Helsingin keskipohjalaisten yhdistyksen toiminnan luonne muuttui. Maakuntien ja kuntien hallinto kehittyi, oman alueen Helsingissä toimivia vaikuttajia ei enää tarvittu samassa määrin kuin ennen. Yhdistyksen tehtävä muuttui Keski-Pohjanmaan esillä pitämiseksi pääkaupunkiseudulla. Kulttuuritapahtumia ja erilaisia seminaareja on vuosikymmenten mittaan pidetty lukuisia. Keskipohjalainen kulttuuri on näissä tilaisuuksissa ollut aina esillä. Myöhempien aikojen pitkäikäisiä vaikuttajia yhdistyksen hallituksessa on ollut Kannuksen paluumuuttaja Matti Heiniemi, jonka jotkut teistä tuntevat. Ehkä myös pitkään hallituksessa toimineisen Heikki Sipilän ja Esko Rautilan nimet ovat joillekin tuttuja, Esko toimi yli 10 puheenjohtajana.

Näkyvin toimintamuotomme on ollut vuodesta 1982 järjestetty pääsiäiskokko Seurasaaressa. Se on kerännyt vuosittain jopa tuhansiin nousevia katsojamääriä. Etelässähän kokkoja poltetaan juhannuksena, joten pimeässä yössä palava kokko on ollut eksoottinen näky. Nyt olemme läsnä verkossa sivujemme ja facebookin kautta. Informoimme siellä säännöllisesti maakunnan tapahtumista.

Oman huomionsa ansaitsee se, että yhdistyksemme omistaa opiskelija-asuntoja Helsingissä. Täällä maakunnassa järjestettiin kaksikin keräystä hankkeen tukemiseksi, ensimmäinen vuonna 1955, vuonna 1961 ostettiin iso huoneisto Töölöstä. Se vaihtui myöhemmin opiskelijatalossa Vallilassa oleviin asuntoihin. Hyvin todennäköisesti teistä joidenkin isovanhemmat tai vamhemmat ovat antaneet 3 tai 5 markkaa tällaiseen keräykseen. Lainaakin jouduttiin ottamaan ja yhdistyksen hallituksen jäsenet, Kalliokoski, Hanni ja muut takasivat sitä henkilökohtaisesti. Kannuslainen Mikko Kivestö toimi pitkään yhdistyksen taloudenhoitajana, lähes 50 vuotta ja joutui junailemaan laina- ja muita raha-asioita.

Yhdistykseltä ilmestyi viime vuonna historiikki Juuret Keski-Pohjanmaalla, elämä etelässä. Vedin kirjaprojektia ja vakuutuin siitä, että ei vain ensimmäisen sukupolven vaan myöhemminkin täältä Helsinkiin muuttaneiden mielessä kotimaakunta säilyy kiinteästi. Uskaltaisin jopa sanoa niin hienosti, että ihmisillä on syvä rakkaus kotiseutuaan kohtaan. Ehkä Keski-Pohjanmaan rakastaminen on joskus helpompaa sieltä kaukaa kuin täällä paikanpäällä asuen. Tyhjenevät talot, ilmaston runnomat pellot, arjen ongelmat eivät ole niin lähellä kuin täällä.

Yhdistyksemme historian kirjoittaminen oli minulle ennenkaikkea Keski-Pohjanmaahan tutustumista. Kirjasta tulikin eräänlainen Keski-Pohjanmaan ylistys. Mukana oli runsas joukko kirjoittajia myös täältä. Kari Känsälä kirjoitti historiallisesta Keski-Pohjanmaasta, Eero Hanni isosedästään Viljami Hannista, Anna-Maija Kujala Toholammilta Alma Mäkelästä ja Pekka Kivelä Kaustiselta Ilmari Virkkalasta.

Yhdistys siis pääsi kunnioitettavaan 70 vuoden ikään ennenkuin historia kirjoitettiin. Yksilötasollahan kiinnostus oman suvunkin historiaan syttyy usein vasta eläkeiässä. Siis silloin, kun läheiset muistajat ovat jo poistuneet. Täällä Kannuksessa on tehty hienoja historiateoksia, mikä on kotiseututyötä parhaimmillaan. Usein tuskastumme, kun oman sukumme nuoret eivät ole kiinnostuneita vanhoista asioista. Emme mekään olleet heidän iässään. Ei kannata huolestua. Annas, kun he jäävät eläkkeelle. Silloin innostus herää. Ja hyvä, että silloin.

Minua joskus kiusaa maaseudun ja kaupungin, erityisesti maaseudun ja Helsingin vastakkainasettelu. Joku hesalainen luo maaseutukuvansa kirkonkylän tylsän keskustan tai pelloilta autoon lemahtavan lannoitehajun perusteella. Heitä kin on. Tiedämme kyllä, että keskipohjalaisissakin kammareissa räplätään moderneja tietovälineitä ja että lentokone vie täältä maailman keskuksiin ja maailma tulee tänne niinkuin Hesaankin. Tiedämme, että maaseutu ei ole vain se, mitä kesämökin ikkunasta mäkyy. Että se on rankkaa työta pelloilla ja navetoissa ja myös tehtaissa ja konttoreissa. Joku täällä maalla asuva voi luoda Helsinki-kuvansa sen perusteella, mitä hän kohtaa matkallaan asemalta Stockmannille tai ihmisten kiireiseltä näyttävän elämän perusteella. Heitäkin on. Helsinki ei tosin ole vain Aleksanterinkatu tai Hartwall-areena, jossa maailmantähtiä käydään kuuntelemassa. Siellä on mm. lähes sata kilometriä meren rantaa, on saaria, vehreitä puisto- ja omakotitaloalueita. Asemalta pääsee kutosen ratikalla lähelle Lammassaareen vieviä pitkospuita. Maaseutu tuottaa meille ruokaa ja Kehä III:n eteläpuolella maksettavia valtionveroja valuu maakuntienkin hyväksi. Valitettavasti Helsinkiä leimaa myös se, että valtion keskeinen hallinto on siellä ja sehän se vaikuttaa kaikkien meidän elämään. Mutta ei se varsinaisesti ole hesalaisten vika. Ihmisten on pakko lähteä maalta työnhakuun kaupunkiin. Toivottavasti jatkossa etätyön myötä yhä enemmän myös toiseen suuntaan. Mielestäni ei kannattaisi asetella vastakkain esimerkiksi tätä Mäkiraonmäkeä ja Helsingin Hakaniemeä, jossa minä asun. Elämä ei ole parempaa tai huonompaa, siellä tai täällä, se on erilaista.

On hyvä, että ihminen tuntee juurensa, ettei niihin kompastu. Keskipohjalaisissa kotiseuturakkaus on poikkeukseøllisen suurta. Me tiedämme, mistä olemme kotosin. Rajan takaa Karjalasta sodan jälkeen ja monella paikkakunnalla asunut ystäväni sanoo kadehtivansa minua, koska minulla on niiin selvä käsitys siitä, mistä olen tullut ja mikä elämääni on muokannut. Minuuden muodostumisessa lapsuudella ja kotiseudulla on suuri merkitys, sanovat viisaat. Emme muista kaikkea, mutta se kaikki mitä olemme kokeneet, mitä koemme, tekee sen, mitä olemme tänään. Eikä kotiseutu ole siinä ihan vähäinen tekijä.

Hyvää kotiseutupäivän jatkoa teille kaikille!