Yksi aikamme puheenaiheista on väestön vanheneminen. Ikääntyminen on alettu nähdä ongelmana, etenkin kun hoitotarve lisääntyy ja resurssit niukkenevat. Eläkeläisten järjestöt paisuvat, mutta nuorempia näkyy vähemmän monessa perinteisessä järjestötoiminnassa, niin Helsingin Keskipohjalaisissakin.
Ihmisen itsensä kannalta vanheneminen tulkitaan ensisijaisesti luopumiseksi. Entiset harrastukset ja menot jäävät, kun kunto heikkenee, liikuntakyky vaikeutuu tai muistaminen tuottaa vaikeuksia. Tai entiset mukavat asiat eivät enää tuota iloa. Kun lähtemisen kynnys nousee, tulee entistä enemmän jäätyä kotiin. Tuttua varmaan monelle.
Ikääntyminen on kuitenkin meille jokaiselle oma yksilöllinen prosessinsa. Monelle se on hiljainen sopeutuminen, mielenrauha ja odotettu lepo. Joillekin kenties vielä kerran uuden suunnan etsiminen.
Ikääntyminen voi tulla myös yllättävänä ”pysähtymisenä”. Huomaa tulleensa pisteeseen, jossa kaikkea tuntuu olevan liikaa. Päällekkäin on monta asiaa, jotka pitäisi hoitaa ja tuntuu, ettei jaksaisi. Karsiminen tuntuu vaikealta: mistä vähennän, kun kaikki on mieluista ja itse valitsemaani? On ehkä tullut vain mentyä eteenpäin keskittäytyen kulloinkin meneillään olevaan työhön ja sitoumuksiin. Ruokahalu on kasvanut syödessä: opiskelen lisää, liityn ryhmiin, järjestöihin jne. Teen sen, mitä olen luvannut. Aika on kulunut kuin huomaamatta.
Luopumista ehkä helpottaa, jos kysyy itseltään: ”Miksi olen mukana siinä ja siinä? Mitä se minulle antaa?” Itseltäni olen joutunut kysymään esimerkiksi, kiinnostaako minua järjestöjen hallinto toimintasuunnitelmineen ja budjetteineen? Oikeastaan ei, haluaisin toimia ”ihmistä varten” suoremmin. Jätän siis hallintotehtävät. Koulutukset ja kurssit!? Tarvitsen niitä, jos aion jatkaa ja edetä ammatissani. Mutta: tiedän että kohta tulee aika lopettaa. Lopetan koulutukset. Lopetan myös ammatilliset kirjoitukset koska ne ovat perustuneet jatkuvaan kouluttautumiseen.
Jäin jossain vaiheessa miettimään, olenko tuntenut vetoa tiettyihin rooleihin aidon mielenkiinnon ohessa myös siksi, jotta kokisin olevani ihmisille tärkeä ja merkityksellinen? Että saisin heiltä syyn olla yhteydessä kanssani. Jos näin on, miksi se on minulle niin tärkeää? Vastausta on vaikea myöntää! Että joku näkisi minut omana itsenäni, että olisin jollekulle rakas ja tärkeä. Että minuakin tuettaisiin ja rohkaistaisiin. Että ei nähtäisi vain suorituksiani, vaan nähtäisiin minut niiden takana. Sellaisena kuin oikeasti olen.
Luulen että tätä ”nähdyksi”, rakastetuksi tulemista kaipaavat, ehkä tietämättäänkin kaikki ihmiset! Sen myöntäminen ei ole helppoa! Siksi se tulee kätkettyä helposti suorittamiseen ja toisten palvelemiseen.
Tuoko näiden ydinasioiden oivaltaminen ratkaisun pulmaan? Seuraako luopumisesta pelko putoamisesta tyhjyyteen ja alakuloon? Vai voisiko eteen nousta ratkaisuja, jotka tuovat päiviin uutta merkityksellisyyttä ja tarkoituksellisuutta.
Jos merkityksellisyys ja rakkaus on ollut kätketty kaipaus elämässämme, mistä tätä pyyteetöntä rakkautta sitten voisi löytää? Tietämämme mukaan rakkaus on usein ehdollista. Se pitää ansaita!
Pohtiessani tätä mieleeni muistui vuosien takainen Tuomasmessun retriitti. Siellä nostettiin ryhmien pohdittavaksi kysymys ”Mistä tunnen Jumalan rakkauden?”. Kysymys mietitytti minua pitkään. Kummastelin, miksi joku toinen näkee, mutta minä en kykene näkemään sitä selvemmin. Arvelin vian olevan omassa tunnetason kyvyttömyydessäni. Sanotaan, että Jumala lupaa rakastaa meitä, minuakin. Mutta mistä näen hänen rakkautensa, jotta voisin uskoa siihen?
Nyt, myöhemmin ymmärrän, etten voi itse ”ottaa” tätä näkemistä. Se annetaan. Sen jälkeen, kun koen tarvitsevani sitä, pyytäessäni sitä. ”Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”, luvataan.
Kun itse etsin rakkauden olemassaoloa, näinkö sen tapahtuneen? Arvelen niin! Aloin panna merkille entistä enemmän muita ihmisiä ympärilläni. Tunsin virkistyväni heidän seurastaan. Aloin huomata ihmisten rakkaudellisia katseita: Papin lempeät silmät alttarilla, kun olin unohtanut ottaa ehtoollismaljan. Jumppakaverin lämmin, kohtaava katse kun moikkasimme pois lähtiessämme. Kuorokaverin lempeä tönäisy, kun sekosimme stemmoissamme. Omia tulkintojani!
Jopa unissa alkoi näkyä pelastavia hahmoja. Eksyn usein unissani vieraassa paikassa, myöhästyn junasta tai hukkaan kännykkäni. Tilanteet olivat ahdistavia. Sittemmin unissani alkoi olla ihmisiä, jotka pelastivat minut pulasta ja hätäni helpotti.
Rakkaus antaa myös rohkeutta uudenlaisiin yhteyksiin lähimpiemme kanssa. Minulla voimistui kaipaus nähdä ja lähestyä rakkaitani: lapsiani, lastenlapsiani ja vanhoja sukulaisiani kotiseudullani Kannuksessa. Halusin uskaltaa ilmaista avoimemmin päästä heidän lähelleen. Keskipohjalaisessa kasvukulttuurissa kasvaneena sanaa ”rakkaus” on ollut ja on edelleen kiusallista päästää suustaan. ”No kyllä se nyt tiedetään”, ajatellaan. Kun itse uskalsin sanoa kumppanilleni tarvitsevani enemmän hänen läheisyyttään juuri nyt, tässä elämäni suunnanmuutos- vaiheessa, jokin alkoi muuttua. Hän suostui istumaan iltaisin tv:n ääressä vieressäni sohvalla ja kun se tuntui molemmista mukavalta, siitä tuli tapa. Tietoisuus siitä, että vieressä on ihminen, joka on läheinen ja rakas teki meille molemmille hyvää.
Myös kontaktit ystäviin alkoivat lähentyä, kun rohkenimme molemmin puolin avata heikkouksiamme ja tarpeitamme.
Edellä kuvattu uuden löytäminen voi olla pitkäkestoinen prosessi eikä se ala järkiajattelulla eikä pakolla. Se ei ole peräisin minusta tai ansioistani. Se tulee muualta. Sen voi saada lahjaksi, kun uskaltaa luopua vahvuuskuvitelmistaan ja tunnustaa sisäisen tarvitsevuutensa, jopa heikkoutensa.
Onko tälle, mahdollisesti pitkään jatkuvalle prosessille odotettavissa jokin lopputulos? Muuttaako se suuntaa pysyvästi?
Itselläni ikääntymisen haikeuteen ja luopumisen tyhjyyteen on alkanut nousta uusia iästä riippumattomia mahdollisuuksia. Aukko elämässä on alkanut täyttyä uudella, jossa keskeistä on yhteys toisiin ihmisiin. Kun uskalsin paljastaa tarpeeni ja heikkouteni, uusi alkoi kasvaa.
Koin, että luottamus hyvään, jota olin etsinyt koko elämäni ajan, alkoi vahvistua. Arjen elämään nousi kiitollisuuden aiheita.
Vuodet kuluvat vauhdilla. Miten on tänään? Pelkäänkö vanhuutta ja eteen tulevia uusia luonnollisia luopumisia? Vai uskaltaisinko sittenkin luottaa mielessäni kauan asustelleeseen tulevaisuuden kuvaan? Kuvaan, jossa näen itseni istumassa palvelutalon yksinäisessä huoneessa oman äitini tavoin. Katselen ulos ikkunasta. Saan apua ympärilläni pyöriviltä ystävällisiltä ihmisiltä. Yhteydet ja rakkaus läheisiin kantavat mielen pohjalla. Sisällä asuu rauha ja luottamus. Mieleeni palaavat sanat: ”Minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti”.
Tähän lupaukseen luottaen ei tarvitse pelätä.
Uutta löytyi mm. antoisasta koulutuksesta, joka päättyi kurssilaisten kokoontumisella Valamon luostarissa.
Eija Honkala