Kansallisteatterissa esitetyn Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi herätti hämmentäviä tunteita. Ohjaus Kristian Smedsin. Ensimmäinen näytös oli kepeä. Saliin mentäessä jänis eli Marja Salo jututti yleisöä. Yleisö vedettiin mainiosti mukaan. Vatanen huudettiin koko salin voimin esiin. Menoa oli, hieman lapselliselta tuntui. Osa kohtauksista turhan pitkiä. Lavastus tilanteeseen sopiva ja esitys täynnä oivaltavia yksityiskohtia. Kieli rosoista. Näyttelijätyö oivallista, kohtauksiin heittäydyttiin antaumuksella. Kaikki ei mennyt kuin kirjassa. Ylimääräisiä kohtauksia muutenkin hulvattomassa tarinassa oli lisätty, mutta kirjan loppuosa Jäämerelle saakka ulottuvine takaa-ajoineen jätetty pois. Paikanpäällä tapahtuminen ja näyttelijöiden kerronta Vatasen liikkeistä olivat tasapainossa. Esityksen harjoittelu oli varmaan ollut hauskaa. Niin rennosti isokokoinen Korpelakin heittäytyi pikku pojaksi pomppupallouimahousuineen.
Näyttelijätyö oli taitavaa. Tommi Korpela oli aito Vatanen, mies joka oli perin juurin turhautunut elämäänsä ja ratkaisee tilanteen niin kuin vain mies voi tehdä, hankkii erävaatteet ja lähtee erämaahan. Syvällä oleva herkkä puoli tuleekin esiin kiintymyksenä mitättömään luontokappaleeseen, jänikseen. Sari Puumalainen yksin jätettynä vaimona oli hyvin ilmeikäs. Avioparin suhdekuvaus oli raapivaa. Tommi Korpela oli Vatanen, ei vain näytellyt Vatasta. Vihan kuvaajana ei Korpelaa voi kylliksi ylistää. Hieman rujo olemus vielä korosti tunnetta. Ja uhoavan vihan ja kaiken tappamishalun vaihtuminen aitoon avuttomuuteen, jossa mies ei tiedä, mitä tekisi on mielestäni parasta Smedsiä ja Korpela sen oivallinen tulkki. Eläinten ihmistäminen oli onnistunutta. Jänis, Marja Salo oli valloittava, Heikki Pitkäsen pääskyskieli huvittavaa, Juha Varis -korppi aivan loistava ahmivana ruokavarkaana.
Jos ensimmäinen näytös hämmensi katsojaa, niin toinen yllätti positiivisesti.
Näytökset olivat aivan eri paria. Ensimmäinen kevyt, lapselliseltakin tuntuva. Toinen näytös tyhjine näyttämöineen oli sitten kuin toisesta maailmasta. Isolta skriiniltä suoraan yleisöä tuijottavat pelkäävä jänis, vaimon nitistämä Vatanen, miehensä karkumatkaa ihmettelevä vaimo ja ruokaa ahmiva korppi olivat suorastaan loistavia.
Joukkomme kommentit olivat kiinnostavan vaihtelevia:
- saunakohtaus oli aivan liian pitkä ja miten se ”nivoutui” siihen kokonaisuuteen,
- puhutteli minua samaan tapaan kuin Chaplinin varhaiset elokuvat,
- Jänis nappasi yleisön – siis meidät – satumaiselle matkalle mukaan heti alussa
- toimittaja Vatasen tavoin moni muukin on lähtenyt pohjoiseen etsimään helpotusta kerta kaikkiseen uupumukseensa
- viha kaikkia ja kaikkea kohtaan – myös itseään- voi kääntyä lempeydeksi kuten tässä,
- Vatasen pakomatka herättää sääliä- niin monta vuotta kestää purkaa vihan tunteita yksinäisyydessä,
- etukäteen mietin, miten jaksan istua 3 tuntia, pitkästynkö – no en pitkästynyt, kaiken leikin ja hauskuuden
- alla piilivät surun ja haikeuden säikeet, esitys oli hauska ja vakava, myös hyvin ajankohtainen ajatellen,
- nykypäivän työelämää esimerkiksi ruuhkavuosien paineissa,
- ensimmäinen jaksolla ei tuntunut olevan meille kovin paljon kerrottavaa. Oma mielikuvituseni ei siihen oikein riittänyt. Emme tiedä, oliko näin Ukrainan sodan aikana Kekkosen käsittely esitetyllä tavalla oikein? Lisäksi ensimmäinen osa oli aivan liian pitkä.
- toinen jakso pelasti paljon. Sillä oli kerrottavaa. Hienoja olivat näyttelijöiden suoritukset.
- oli kokonaisuutena oikein ajatuksia herättävä ja hyvä. Ensimmäisen puoliskon kielenkäyttö vähän häiritsi vanhan ihmisen mieltä. Kirosanoja kuuli suhteellisen paljon. Tuskin Paasilinnan teoksessa niitä viljeltiin niin paljon. Toinen puoliaika oli parempi ja suorastaan liikuttava.
- jälkimmäinen osa meni minusta jo turhan taiteelliseksi. Onhan nuo videoprojisioasiat mukavia, mutta jotenkin ei nyt vain innostanut. Ehkä osittain syynä ettei mielestäni kansallisteatterin näyttämö tämänkaltaista esitystä täysin palvele eli jossain toisessa tilassa olisi voinut toimia.
- tämä tosiaan oli näytelmä ja näytelmällä on ohjaajakin jolla on tietysti halu tehdä omanlaistaan jälkeä. Hänelle se sallittakoon.
- näin heti esityksen jälkeen on vähän kaksijakoinen tunnelma. Poikkesi niin paljon tavanomaisesta teatteriesityksestä. Hyvää olivat etenkin vakuuttavat näyttelijät. Korpelan upea esitys ja valloittava Marja Salo jäniksenä. Ensimmäinen ja toinen puoliaika erosivat paljon tunnelmaltaan. Aluksi hervotonta meiskausta ja ilottelua ja sitten mentiin synkkiin tunnelmiin. V-sanan jatkuva käyttö alkoi jo ärsyttämään.
- esityksen pituutta olisi voinut hyvin tiivistää. Nyt joitakin kohtauksia venytettiin mielestäni tarpeettomasti, esim. se pitkä jakso, jolloin kaikki maalasivat kukkataulua.
- mutta kyllä näytelmän kokeminen jäi selvästi plus-merkkiseksi. Ei jättänyt kylmäksi, vaan päinvastoin.
- poikkeava, leikkivä ja erittäin osaavien näyttelijöiden esitys, joka muuttui vakavaksi saaden miettimään omaa asennetta elämään
- tämä esitys ei ollut meidän juttumme, antaisin kouluarvosanan kuusi alkuosasta ja 8,5 loppuosasta ja se tuli video-osuudesta
- jälkipuoliskon videot näyttelijöiden kasvoista olivat hienoja ja tällainen huononäköinenkin nautti niistä.
- varsinkin lopussa näyttelijät puhuivat niin hiljaa, että en kuullut repliikkejä.
- tykkäsin kovasti. Kiitos järjestäjille.
- eka osa: Elämä on täynnä touhua, voimaa, ääntä, pitää olla menossa jonnekin missä ei ole nyt, kiire on. Elämä on teatteria, kaaosta.
- toka osa: Harmittaa, miksi ei kysytä kuka olen, minne haluan, mihin muut. Elämä on vakava asia.
Tämän kirjoittajalla oli ratikassa kotiin palatessa sekava fiilis. Mitä tuli nähdyksi? Eka näytöksen ihmetys, että tätäkö se nykyteatteri on, näin naivia ja toisen näytöksen jalat alta vievä syvälle ihmiseen porautuva pohdinta ja erityisesti Korpela. Hän oli Vatanen, ei vain näytellyt Vatasta. Yön yli nukkuminen avasi uusia mielikuvia siitä, mitä tuli nähdyksi. Joku viisas on sanonut, ettei taiteen tehtävä ole yksinomaan miellyttää. Tärkeätä on, että se saa ajattelemaan. Uskon, että monen kondalla nyt kävi niin.
Eila Rekilä
