Kannus oli 1800-luvulla kaukana valtateistä uinunut maalaispitäjä. Tilanne muuttui kertaheitolla,
kun kannuslainen kauppias Johan Petter Sahlgren sai Kokkolan tervaporvarien tuella ajetuksi
valtiopäivillä läpi päätöksen Pohjanmaan junaradan suuntaamiseksi Kokkolan ja Kannuksen
kautta. Kaiken lisäksi Kannuksen kirkonkylään päätettiin tehdä Seinäjoen ja Oulun välille ainoa I
luokan asema, jossa oli määrä vaihtaa junan veturia. Näin ollen asemarakennuksesta tehtiin suuri,
ja sen toinen pääty sisustettiin ravintolaksi, jossa matkustajat ruokailivat veturin vaihdon ajan.
Kannuksen ravintolaelämä oli näin päässyt komeasti alkuun. Tosin jo radan rakentamisen aikana
kylällä oli ollut useitakin salakrouveja, joissa myytiin paloviinaa sadoille janoisille radan rakentajille.
Kannuksen kirkonkylän elämä mullistui täydellisesti. Aiemmin Lestijoen yläjuoksulta ja Keski-
Suomesta Kannuksen läpi Kokkolaan ja Himangalle kuljetetut terva- ja puukuormat pysähtyivät nyt
Kannukseen, jossa tavara lastattiin juniin. Kylän keskustan maille rakennettiin pikavauhtia suuria
terva- ja tavaramakasiineja ja useita isoja kauppaliikkeitä, koska rahdista saaduilla rahoilla tehtiin
nyt ostot Kannuksesta ja vältettiin näin sadan kilometrin lisälenkki Kokkolaan. Saman tien
kauppojen kylkeen tuli kaksi leipomo-kahvilaa, kokkolalainen Collander ja oululainen Åström.
Seuraavan kasvusysäyksen antoi August Eklövin 1900-luvun alussa perustama raamisaha, joka
ahtautui keskelle kirkonkylää kauppojen ja Lestijoen väliin. Saha oli merkittävä työllistäjä ja kylälle
tarvittiin uusia kuppiloita. Näistä muistetaan sahan kupeessa olleet Lehtosen ruokala-kahvila,
Näsmanin kuppila ja Milka Pitkäsen ensimmäinen kioski 1930-luvun alussa.
Kannuksen isännät halusivat menoon mukaan ja kehittivät maanmainion tulolähteen. He kävivät
Savon hevosmarkkinoilla ja toivat sieltä laihoja koneja Kannukseen, lihottivat ne työkuntoon ja
veivät niitä junissa Lapin ja Pohjois-Ruotsin suurille savotoille. Hevosten hankinta- ja
myyntireissuilla käytettiin ”lääkkeenä” Kannuksen apteekin anteliaasti myymiä Hoffmannin
(”Hokmannin”) tippoja, joita kannuslaiset alkoivat nimittää ”hokuksi”. Hokku oli todellinen
humalapommi, 1 osa eetteriä ja 3 osaa spriitä. Siitä tuli ajan myötä Kannuksen tavaramerkki:
”Kannuksesta ollahan ja hokulle haistahan!” Junissa oli helppo tietää, milloin oli pysähdytty
Kannuksessa, koska vaunuissa alkoi haista vahvasti hokulle heti kun asemalta astuttiin junaan.
Kannuksessa alkoivat myös omat hevosmarkkinat, ensin kirkon seutuvilla ja sitten urheilukentällä
radan itäpuolella. Niistä tuli pian yksi Suomen johtavia hevosmarkkinoita, sadat hevoset vaihtoivat
siellä omistajia keväisin ja syksyisin. 1930-luvulla Kannuksen Nikkarikoskelle tuli myös maakunnan
johtava ravirata, jossa järjestettiin suuria raveja. Sekä hevoskauppa että ravit vilkastuttivat
entisestään Kannuksen kuppiloita. Pöydillä saattoi olla kahvia tai ruokaa, mutta hokku haisi ja
kiljupullot olivat pöydänjalkojen juuressa. Juopuneita vedettiin talvisin putkaan vesikelkalla ja
kesäisin heitä työnnettiin maitokärryillä. Poliisiaseman putkatilat eivät riittäneet alkuunkaan
markkinoiden ja ravien aikana, kun enimmillään saattoi olla lähes sata pidätettyä. Silloinen
nimismies eli ”vallesmanni” määräsi poliiseja haukkumaan ankarasti pidätetyt ja päästämään sitten
vapaaksi ne, jotka pyysivät anteeksi tai itkien katuivat humalaansa.
Kannusta kohtasi keväällä 1934 katastrofi, kun melkein koko kirkonkylä kirkosta itään paloi maan
tasalle kevätmyrskyn lietsomassa suurpalossa. Toisaalta tämä koitui kirkonkylän onneksi: usein
mutaisena vellonut valtatie suoristettiin ja kivettiin, ja kirkonkylälle tehtiin kaupunkimainen
ruutuasemakaava. Keskustan liikerakennukset nousivat parissa vuodessa uuteen kukoistukseen.
Uudet ruutukaavan mukaiset tienpätkät nimettiin juhlavasti kaduiksi, ja niiden varret rakennettiin
ennen pitkää täyteen pankkeja, kauppaliikkeitä ja omakotitaloja.
Uusista rakennuksista merkittävin oli Keski-Pohjanmaan Osuuskaupan (KPO) suuri funkkistyylinen
kauppa, jonka toinen kerros oli kokonaan suurena kahvila-ravintolana. Siellä tarjoiltiin pöytiin, joilla
oli valkoiset pöytäliinat. KPO:n kahvila tuli suosituksi syntymäpäivien ja muiden vastaavien juhlien
pitopaikkana, ja tunnelma oli kaikin puolin fiinimpi kuin monissa lähistön kuppiloissa. Kilpailevalla
Lestijokilaakson Osuusliikkeellä (LOL) oli oma ravintolansa, joka mainosti ”entistä vahvempaa ja
maukkaampaa ruokaa, hinnat kuitenkin kohtuulliset”. Milka Pitkänen rakensi heti suurpalon jälkeen
sahan viereen uuden kioskin, joka laajeni pian isommaksi kuppilaksi.
Sotien jälkeiset vuodet olivat hyvin levotonta aikaa. Oli niitä, jotka eivät sopeutuneet sota-ajasta
siviilielämään. Saha oli kasvanut ja siellä oli entistä enemmän työväkeä. Seudulla pyöri myös
paljon kiertäviä sekatyömiehiä. Tukkijätkät toivat uittojen mukana pontikkaa Suomenselän vieriltä,
ja toki ”ponua” keiteltiin Kannuksessakin. Asiointireissuilla Kokkolassa hankittiin sekä laillista viinaa
Alkosta että puolalaista votkaa Kokkolan sataman laivoista. Tilannetta kuvaa osuvasti silloisen
poliisin muistelma ”kollegastaan: ”Poliisityö” kävi häneltä muuten, mutta kiivautensa vuoksi hän
joutui usein käsikähmään. Pari kertaa kävi niin, että hän oli tyhjentänyt kahvilan juopuneista, mutta
jäänyt sitten ulkona painissa toiseksi. Kun kahvilan pitäjän hälyttämänä menin paikalle, jouduin
ensi töikseni purkamaan jätkäkasan hänen päältään. Kun tilanne sitten selveni, niin hän löi
lakkinsa maahan, hyppeli sen päällä ja kirosi.”
Kannuksen uusi apteekkari ja innokas ravimies Oskari Vierto jatkoi edeltäjiensä tapaan hokun
myyntiä, mutta vähitellen oli tullut tarjolle uusiakin lääkkeitä, jotka jatkoivat hokkuperinnettä.
Anemian hoitoon tarkoitettua rautaviiniä jatkettiin spriillä ja siitä saatiin ”ravipommi”, joka humahti
päähän muutamassa sekunnissa. Yskään tarkoitetut kamferitipat sisälsivät 1 osan kamferia, 3
osaa eetteriä ja 6 osaa spriitä. Päänsärkyyn tarkoitettu Hota-pulveri sisälsi 1950-luvulla pienen
määrän metamfetamiinia, jota oli jatkosodassa käytetty väsymyksen torjuntaan pervitiinin nimellä.
Hotan ja sen palanpainikkeena käytetyn pilsnerin kanssa sai pään äkkiä sekaisin. Näiden apteekin
lääkkeiden väärinkäyttö vaikutti vahvasti tiettyjen kuppiloiden asiakaskuntaan ja työllisti poliiseja.
Tunnetuin ”tippaukkojen” ja ”pulveriukkojen” kantapaikka oli rautatien kupeessa ollut Jämsän
Lempin parakkimainen kuppila, johon lapsia kiellettiin menemästä. Kamferitipat ja Hota olivat
toisaalta joka kodin vakiolääkkeitä, joita annettiin lapsillekin yskään ja päänsärkyyn. Kieltämättä
nämä rajut lääkkeet saivat olon yleensä nopeasti kohenemaan.
1950-luvulla kannuslaiset siirtyivät sujuvasti hevosten maailmasta kuorma-autojen ja myöhemmin
rekkojen pariin. Syntyi iso määrä alan yrityksiä, joista Vähälä, Huhtala ja Mäkelä kasvoivat
valtakunnallisestikin merkittäviksi rekkafirmoiksi. Hevosmiesten pitäjästä tuli siis rekkamiesten
pitäjä, ja Kannus oli asukaslukuunsa nähden Suomen ylivoimaisesti suurin ”rahtarien” työllistäjä.
Rahtarit tekivät pitkiä keikkoja ympäri Suomea ja Eurooppaa, ja keikkojen välillä osa heistä
rentoutui melko railakkaasti. Väinö Huhtala oli innokas pesäpalloilun kannattaja, ja hän saattoi
Kannuksen Urheilijoiden kotivoiton jälkeen tarjota joukkueelle koko illan paikallisessa
ravitsemusliikkeessä. Myös yleisurheilu nousi, Kannuksesta tuli useita huippu-urheilijoita, ja pitäjän
napamiehet olivat yksissä tuumin tukena siinäkin lajissa. Kaksi poliisia oli kerran taluttamassa
kännissä ollutta kuorma-autoilijaa putkaan, mutta tämä livahti karkuun poliisiaseman ovella ja
poliisit pinkoivat perään. Urheiluhenkinen vallesmanni kuuli tilanteen, ryntäsi avaamaan ikkunansa
ja kannusti pakoon juoksevaa huutaen: ”Kiri poika, kiri, kiri!”
Itse perehdyin Kannuksen kuppiloihin ensimmäistä kertaa syksystä 1953 lähtien, kun isäni lähetti
minut viikoittain hakemaan India-piipputupakkaa kotikatumme Lestikadun päässä olleesta
kioskista. Pitkäsen Milka oli joutunut väistymään sinne sotien jälkeen uuden liikerakennuksen
tieltä. Ostokset tehtiin pienestä ikkunaluukusta ja kioskin sivulla oli pieni terassi, jossa tippaukot
viihtyivät tippapulloineen, pulvereineen ja pilsnereineen. Itse sain ottaa tupakan hakupalkaksi
Fazerin lakritsipötkön, mutta muutkin tarjolla olleet pastillit, makiaiset ja limunaatit piirtyivät
lähtemättömästi silmien verkkokalvoille. Milka oli jo silloin elävä legenda, josta kiersi monia
kaskuja, kuten hänen vakiolausahduksensa lakritsin hinnasta: ”Viis markkaa ja yks muistista!”
Apteekkari Vierto tuli kerran valittamaan, että hevoslaitumella kioskin ja apteekin välissä on
hevosille vaarallisia pikkupulloja. Milka vastasi kipakasti: ”Ei ne oo mun pulloja, ei niisä lue M.
Pitkänen, vaan O. Vierto!”
Melkein Milkan kioskin viereen Valtakadun ja Pappilankadun risteykseen tuli vuonna 1958
kilpailijaksi naisurheiluseura Kannuksen Pilkkeen kioski, jonka valtteina olivat jäätelö ja iso terassi.
Kioskia piti Elli ”Santra” Pihlajamaa. Santra siirsi sittemmin tämän kioskin Poutun makkaratehtaan
viereen, jossa se laajeni kyläkaupaksi. 1960-luvun alkupuoli oli muutenkin kioskien kulta-aikaa,
niitä oli kesäisin vähän joka kulmalla. Rautatieasemalla oli Ojutkankaan Martan pitämä Aseman
kioski, ja keskustassa oli muitakin kioskeja. Meidän lähikioskimme oli yhdessä vaiheessa
naapurimme Leskelän omakotitalon avokuistilla, jonne myytiin ulko-oven ikkunan paikalle
väsätystä luukusta. Rouva tarjoili kahvia kahvipannustaan ja myi oheen Backmanin leipomon
kuuluja täytepossuja, kannuslaisittain ”porsaita”.
1960-luvulla Kannuksen vilkkain liike-elämä alkoi monestakin syystä hivuttautua Valtakadun ja
Pappilankadun risteykseen rautatien itäpuolelle. Keskustan asemakaavoitus oli jumiutunut
pankkien väliseen valtataisteluun, ja tonttien hinnat olivat korkealla, joten oli pakko hakeutua
kauemmas kirkosta. Toisaalta suuret ikäluokat tulivat silloin oppikouluikään, ja kun Kannuksen
yhteiskoulu oli siinä vieressä, niin paikalle vyöryi päivittäin linja-autolasteittain oppilaita Kannuksen
syrjäkyliltä ja kaikista naapuripitäjistä aina Keski-Suomen Kinnulaa myöten. Risteyksessä oli jo
ennestään Kahvi-Baari. Sitä vastapäätä tuli sotaveteraanien Veljes-Baari, johon tuli Matkahuolto.
Samassa risteyksen lähiympäristössä oli parhaaseen aikaan paloasema, Shell-huoltoasema,
ruokakauppa ja muitakin liikkeitä, elokuvateatteri ja siis kaksi baaria. Itäpuolella oli vielä se
yhteiskoulu, Esso-huoltoasema ja Milka Pitkäsen viimeinen kuppila Siesta-Baari. Rautatien
puolella olivat apteekki, seurakuntatalo, kunnanlääkäri, sairaala, pappila ja hautaustoimisto. Siinä
pienellä alueella oli siis lähes kaikki, mitä kannuslainen elämässään tarvitsi.
Kahvi-Baarin tarina oli alkanut Vihannan matkustajakodin kahvilana, jota piti sotien jälkeen Helli
Jokela. Vuonna 1952 ohjaksiin tuli suvun oma poika Erkki ”Kolu” Vihanta, joka oli menettänyt
toisen jalkansa onnettomuudessa. Se ei Kolua hidastanut, hän pärjäsi puujalkansa avulla siinä
missä muutkin ja hyppäsi maailmanennätyksen 181 cm yksijalkaisten korkeushypyssä. Kerran kun
asiakkaat alkoivat haastaa riitaa, niin Kolu tempaisi puukon vyöltään ja löi sen pystyyn syvälle
reiteensä. Asiakkaat ryntäsivät ulos ja Kolu irrotti puukon puujalastaan. Vuonna 1963 baariin tuli
apulaiseksi tumma kaunotar, josta tuli ennen pitkää Anneli Vihanta. Hän saattoi myös viihdyttää
asiakkaita laulamalla ajan muoti-iskelmiä kitaransa säestyksellä. Kolu ja Anneli hoitivat joskus
levotontakin baaria rautaisella otteellaan. Kerran Kolu heivasi kaatokännissä olleen asiakkaan
baarin ja paloaseman väliseen perunapeltoon vakojen väliin selviämään. Asiakkaan kunto
tarkastettiin aika ajoin huutamalla ikkunasta: ”Jos oot hengisä, niin heiluta perunanvartta!”
Kahvi-Baarin ja Veljes-Baarin välille syntyi mielenkiintoinen jännite. Kaikki syrjäkylien ja
lähipaikkakuntien oppikoululaiset istuivat koulun jälkeen Veljes-Baarissa, koska linja-autot
pysähtyivät sen pihalla. Näin ollen monet kirkonkyläläisetkin nuoret alkoivat istua siellä. Kahvi-
Baarin asiakkaana kävi sitten muu väki, joista osa oli katukuvassa hyvin näkyviä ja pelättyjä
kovanaamoja, jotkut heistä myös pikkurikollisia. Kerran näiden baarien kovanyrkkisimmät ottivat
yhteen rajussa tappelussa, jonka oppikoululainen voitti. Hänestä tuli sittemmin poliisikomisario
Keski-Suomeen. Keskiolut vapautui vuoden 1969 alussa ja kaikki baarit ottivat sen tietenkin heti
valikoimiinsa. Anneli Vihannan mukaan ”keskioluen vapautuminen oli ihan hullua aikaa, jokainen
baarissa istunut oli joka ilta pelti kiinni”.
Itselleni nämä lähiseudun savuiset baarit jäivät täysin vieraiksi. En katsonut sopivaksi käydä
paikoissa, joista olin varoitellut nuorempiani vartionjohtajana partiolippukunnassa. Ei siitä toisaalta
ollut mitään haittaakaan, koska ujouteni oli siihen aikaan sitä sorttia, etten kehdannut ollenkaan
puhutella tai edes avoimesti katsella niitä tyttöjä, joista olin kulloinkin kiinnostunut. Partiolaisena en
myöskään polttanut tupakkaa enkä nauttinut oppikouluaikoinani pisaraakaan alkoholia, mitä nyt
kerran yhden lorauksen. Olin ylioppilaskeväänäni mukana tienmittauksessa, ja porukassa ollut
papin poika kaateli pappilan keittiössä kahveihimme terästykseksi jaloviinaa jemmapullostaan.
Tanssipaikoilla oli omat kahvilansa: VPK:n talolla ympärivuotisesti ja 1950-luvun lopusta lähtien
kesäisin Kannuksen suositulla tanssilavalla Ypyänojan notkossa, jonne naapurin tyttö sai minutkin
pari kertaa houkuteltua tanssikaverikseen. Niissä kahviloissa nautittiin kahvia, limonaatia, pullaa ja
makkaraa. Orkesterin taukojen aikana osa yleisöstä haki vahvempaa juomista pusikkoon tai
autoihin piilotetuista pulloista. Lavatanssien jälkeen monet suuntasivat Kahvi-Baarin kylkeen
pystytetylle ”Kolun grillille”. Sinne ei naapurikuntalaisilla, varsinkaan ”lamppilaisilla”, ollut iltayöstä
mitään asiaa, mistä kylän kovanaamat pitivät huolen. Saman kohtelun saimme mekin kokea vuosia
myöhemmin, kun Lestijärven tanssilavalta lähtiessämme paikalliset jannut kävivät joukolla
kimppuumme. Selvisin haljennein huulin ja revityin villapuseroin.
1960-luvun lopulla aloitti toimintansa Toholammin lukio, minkä jälkeen sieltä päin ei enää tullut
oppikoululaisia. Väki Veljes-Baarissa väheni ja ennen niin vilkas risteys hiljeni. Matkahuolto siirtyi
kirkon kupeeseen Siltakadulle Matka-Baarin yhteyteen. Entinen miss Toholampi Ritva Pikkukangas
valloitti sen asiakkaat hymyllään ja iloisella asiakaspalvelullaan. Myöhemmin hän siirtyi pitämään
suosittua Kannus-Kioskia entisen poliisiaseman tontille.
Siltakadun toisella puolella oli jo 1950-luvulta lähtien ollut Liedeksen leipomo, jonka yhteyteen tuli
jossakin vaiheessa baari, Kulma-Baari. Siellä käyty ”piimäsota” pääsi valtakunnan lehtien
otsikoihin 1970-luvun alussa. ”Sota” alkoi, kun romaniseurue kurvasi autollaan baarin pihalle ja
riensi leipomon toisessa kerroksessa olleen baarin myyntitiskille. Siinä sattui olemaan paikallisia
jermuja, ja jonkun käsissä olleesta piimäpurkista lorahti tilkka piimää takaa tulleen rintamukselle.
Syntyi nujakka, jossa aluksi myynnissä olleet piimät ja maidot roiskittiin toisten niskaan, ja lopulta
koko baarin irtaimisto tuhoutui melko perusteellisesti. Juttu eteni raastupaan, jossa osallisille
mätkäistiin tuntuvat sakot ja vahingonkorvaukset.
Kannukseen tuli ennen pitkää myös ensimmäinen A-oikeuksin varustettu ravintola, Lestin Krouvi,
entisiin osuusliikkeen tiloihin. Portsari oli perso narikkarahalle ja kilisteli kuuluvasti kolikoita
taskussaan sisään yrittäville. Jos ei heti tarjonnut rahaa, niin ”meillä on nyt ihan täyttä”, vaikka
selän takaa näkyi puolityhjä ravintola. Eipä hätää, Krouvin pihalla oli puhelinkioski, josta soitto
hovimestarille ja pöytävaraus ”arkkitehti Forsnabban seurueelle”. Sitten uudestaan ovelle, jossa
hovi oli vastassa ja portsari kumartelemassa. Kerran menimme Krouviin juhlimaan voittoa
paikallisesta pesäpallon harrastelijajoukkueesta ”Koff-76”. Joukkueessamme oli silloinen
Kannuksen vt. nimismies, joka yritti valomerkin tultua määrätä ravintolaan jatkoajan.
Tarjoilijaneitoset eivät tästä hätkähtäneet, vaan sanoivat lähtevänsä kotiin ja suosittelivat meillekin
nukkumaan menoa. No, me menimme jatkoille kesävallesmannin kämpille, jonne hän oli ties mistä
hommannut pontikkaa.
Kun KPO ravintoloineen siirtyi lopetetun sahan tontille, niin tyhjentyneeseen funkkisrakennukseen
tuli hotelli Ratsumies. Sen alakertaan tuli tyylikäs hotelliravintola, josta sukeutui myös suosittu
tanssipaikka. Kannuslaiset nimesivät pitkänmallisen ravintolan osat KPO:n myymäläjaon mukaan:
perältä lukien ”rautapuoli”, ”kirjapuoli”, ”kangaspuoli” ja ”ruokapuoli”. Hotellin vastaanotto oli
ruokapuolella, joten iltaisin baaritiskinä se oli tietenkin ”lihatiski”.
Kahvibaari eli pitkään hiljaiseloa, kunnes se sai vuonna 1986 uutta nostetta päästyään mukaan
taiteilija M. A. Nummisen kulttikirjaan ”Baarien mies”, jossa Numminen kertoi vierailuistaan
perinteisissä keskiolutbaareissa ympäri Suomea. Anneli Vihanta jatkoi baarin pitoa vuosikymmeniä
Kolun kuoltua, ja hänestä itsestäänkin tuli vähitellen kulttihahmo, jota sittemmin haastateltiin
useisiin aikakauslehtiin ja monesti televisioonkin. Otin tavakseni joka kerran Kannuksessa
käydessäni pistäytyä ”Annelin baarissa”. Ostamani limonaati väljähtyi aina jo baaritiskillä, kun jäin
siihen puoleksi tunniksi vaihtamaan Annelin kanssa kuulumisia ja kuuntelemaan korvat hörössä
hänen Kahvibaari-muisteluitaan. Kahvibaarin arvostus on tasaisesti noussut Kannuksen
ulkopuolelta tulleen kiinnostuksen myötä, ja nyt siellä on karaoken lisäksi konsertteja
kansanmusiikista ja popista rokkiin ja räppiin, on kaupunginjohtajan kyselytunteja ja seurakunnan
joululauluiltoja. Anneli on jo hyvin ansaitulla eläkkeellä 57 baariemäntävuoden jälkeen, mutta
onneksi siellä on uudet, innokkaat omistajat.
Kannuksen kuppiloilla on siis hyvin värikäs, lähes puolentoista vuosisadan mittainen historia.
Varmasti kautta Suomen on ollut vähän samanlaista, mutten usko, että Kannuksen veroista hurjaa
meininkiä on ollut missään Suomen maaseudulla. Etsimättä tulevat mieleen elokuvien ”Villin
lännen” seriffit ja apulaisseriffit, hevosmiehet, vankkurit, postivaunut, saluunat ja niiden kaunottaret
sekä nyrkkisankarit, ihmerohtojen myyjät, preeriaa halkova rautatie ja kaupunkia ympäröivät
ranchit. Nykyään Kannuksen kuppilaelämä on tasoittunut paljolti samanlaiseksi kuin muuallakin:
eläkeläisukot turisevat aamuisin ABC-huoltoaseman kahvilassa, ravintoloissa syödään lounasta
kotikaljan kanssa, ja iltaisin baareissa hoilataan oluen siivittämää karaokea.
Hieno lapsuus ja nuoruus syvästi rakastamassani ja kunnioittamassani Kannuksessa on ollut alati
mielessäni sieltä lähdettyäni, mutta onneksi olen pystynyt seuraamaan kotiseutuni elämää lomillani
kautta vuosikymmenten. Nyt, Kahvibaarin ikkunapöydässä kahvin ja munkkirinkilän kanssa
istuessa, mieleeni tulee se purkillinen punaisia tikkunekkuja Milkan kioskin ikkunalla, Anneli
kitaroineen laulamassa ikiaikaista bravuuriaan ”Kultaiset korvarenkaat”, ja se kannuslaiselta
jobbarilta tuplahinnalla ostettu koskispullo, jonka tyhjensimme yöllä intistä kotiutuessamme siinä
Valtakadun reunalla istuen. Entinen rehtorimme meni ohitsemme ja jäi puhuttelemaan meitä juuri,
kun pullo putosi kädestäni rikki kadun reunaan. Mutta mitäpä siinä suotta häpeilemään, hänkin oli
palaamassa pitkältä istunnolta kantapöydästään Lestin Krouvista.