Olinpa kerran ujo maalaispoika, joka lähti syksyllä 1967 Kannuksesta opiskelemaan ja asumaan Espoon Otaniemeen. Seudulla asui runsaasti lähisukulaisiani, mutta minulla oli pulaa samanikäisistä ystävistä. Aluksi kävin Dipolin kosteissa ”teeilloissa” ja Teekkarikylän käytävätansseissa eli ”sukkasuhinoissa”, joihin kutsuttiin bussilasteittain sairaanhoitajaoppilaita Meilahdesta. Tiettävästi siitä syntyi iso määrä avioliittoja, mutta minua ei onnistanut.
Kevätpuolella uskaltauduin jo opiskelijatansseihin Helsinkiin Ostrobotnialle. Botta oli jo silloin erittäin suosittu ja sisään pääsi vain ylioppilaskorttia näyttämällä. Ensimmäinen kerta jäi aika kipeänä mielen sopukoihin. Jo tanssien alkuvaiheissa jäin tanssimaan varsin viehättävän neitosen kanssa. Juttu tuntui luistavan ja hän alkoi painautua yhä tiiviimmin minua vasten. Viimein hän vaikutti tekevän ratkaisunsa, mutta teki vielä tarkistuskysymyksen: ”Ethän sinä vain ole mikään fuksi?” Voi pahus, teekkarilakki oli kyllä tulossa, mutta vasta vappuna. Huomasin reputtaneeni viime hetkellä, sopersin käyväni vessassa, mutta hain takkini naulakosta ja pakenin paikalta. Kaiken lisäksi minua vanhempi naapurinpoika Kannuksesta virnuili poistuessani: ”Mihin tyttöystävä unohtui?” Esirippu.
Sisareni Sinikka tuli seuraavana syksynä opiskelemaan yliopistoon ja asettui asumaan Töölön Oksasenkadulle Keskipohjalaisten asuntolaan, jossa asui hänen lisäkseen kymmenkunta muuta naisopiskelijaa. Oksanen tuli vähitellen tutuksi, kun aloin saada sinne kutsuja pikkujouluihin, vapun vastaanottajaisiin ja muihin vastaaviin bileisiin, joissa menoa kyllä piisasi. Paitsi sinä vuonna, kun Alko oli lakossa ja boolimme ainoa alkoholijuoma oli Tampereelta viime tipassa saatu kossupullo. Vuosien kuluessa muutamasta Oksasen asukista ja meistä siipeilijöistä kehkeytyi tiivis ystäväjoukko, jonka pääosa oli Kannuksen yhteiskoulun kasvatteja. Pikkuveljeni Timo oli myös tullut mukaan. Lisäksi mukana oli muutamia kokkolalaisia ja kalajokisia, ja vahvistuksena oli Turun yliopistossa opiskelevia. Vuosien kuluessa joukkoon tuli seurustelusuhteiden kautta väkeä muualtakin Suomesta, yksi jopa kaukaa Brasiliasta. Luonnollisesti Oksaselta vain muutaman korttelin päässä oleva Botta oli se menomesta, josta yhteiset bileet usein aloitettiin tai jonne päädyttiin jatkoille.
1970-luvun alussa Bottalla alkoi yleistyä yhteislaulu, jota harrastettiin ensin alakerrassa ja sittemmin tanssisalin yläpuolisessa kerroksessa. Laulua vetivät aika usein Mänttärin veljekset: Pekka soitti pianoa ja sittemmin elokuvaohjaajana kunnostautunut Anssi lauloi. Aluksi laulettiin enimmäkseen suomalaisia ikivihreitä ja juomalauluja. Yhteislauluiltoja väritti omalla tavallaan Uuden Suomen boheemi elokuvakriitikko Pertti Lumirae, joka tulkitsi olutpalkalla Hiski Salomaan ikivihreitä, ennen kaikkea Tiskarin polkkaa ja Lännen lokaria. Opiskelijaelämän politisoituessa laulujen painopiste siirtyi pikkuhiljaa työväenlauluihin.
”Jumalauta meitä ammutaan, siskot veljet tulkaa auttamaan! Me barrikadin teemme ja sieltä ammumme, ja punalipun salkoon nostamme!”
Tätä ja muita vastaavia hoilattiin suureen ääneen ja suurella sydämellä täysin puoluekannasta riippumatta. Mielestäni kyse oli ennen kaikkea nuorisovallankumouksesta; me suuren ikäluokan nuoret otimme taistelulauluilla etäisyyttä vanhempiimme.
Kun astuin yhteislauluhuoneeseen perjantaina 3.3.1972, niin keskellä lattiaa istunut kuvankaunis nuori nainen hymyili minulle ja kutsui istumaan viereensä. Sirkku oli jäänyt mieleeni pikkuveljeni luokkakuvista ja olimme kuulemma joskus ohimennen tavanneetkin, mutta minulle juuri tuo hetki oli rakkautta ensisilmäyksellä. Näin vieläkin silmissäni valokehän, joka ympäröi häntä muun huoneen vaipuessa varjoihin ja musiikin häipyessä kuulumattomiin. ”Haen itselleni toisen oluen, tuonko sinullekin?” oli hunajaa korvilleni. Menimme illan päätteeksi Uudelle ylioppilastalolle jatkoille, jotka venähtivät aamuyöhön. Ratikat olivat lakanneet kulkemasta ja molemmilta rahat lopussa, joten lähdin saattelemaan Sirkkua jalkapatikassa Meilahden Kuusitielle, matkaa oli nelisen kilometriä. Olin onnesta sekaisin ja lauloin hänelle kävellessämme Olavi Virran tunnetuksi tekemää ja slaavilaisen kaihoisaa iskelmää ”Sonja”:
”Sonja, Sonja, yöhön hiilenmustaan, vanki kuiskaa kuumehoureessaan. Armas, lemmenhurman toit ja surman, kätkit kuumaan suudelmaan.”
Parin viikon kuluttua oli Etelä-Pohjalaisen Osakunnan (EPO) 64. vuosijuhla, jonne menimme jo ikään kuin pariskuntana. Minulle oli selvinnyt, että Sirkun vuokralaiskämpän ulko-ovessa oleva nimi viittasi hänen isoisäänsä, entiseen kansanedustajaan ja maatalousministeriin Viljami Kalliokoskeen. Viljami kävi edelleen monien luottamustehtävien takia Helsingissä, mutten häntä siellä koskaan tavannut. Riiuureissut Kuusitielle ajoitettiin niihin aikoihin, kun Viljami oli kotipuolessa Halsualla. Itse taas majailin kesän 1972 hätämajoituksessa tätini yksiössä Alppilassa, joten tapaamisten sopiminen oli monesti haastavaa… ja raastavaa.
Yhteinen onnemme oli alkanut kukoistaa, kun valmistuin tammikuussa 1973 ja lähdin saman tien asepalvelukseen Ouluun. Sen vuoden tapahtumat Bottalla menivät siis aika tavalla ohitseni. Kolmen pohjalaisosakunnan keskipohjalaisia yhdistänyt Keskipohjalaisten kerho oli juuri sinä vuonna voimissaan ja järjesti mm. himankalaista työläiskirjailijaa Pentti Lahtea, nivalalaista kirjailijaa Seppo Urpelaa ja taiteilija Veikko Vionojaa muistaneen kulttuuritapahtumien sarjan vapun alla. Ikävä kyllä en ehtinyt siihen mukaan, koska pääsin lomalle vasta vapuksi. Kokematta jäi sekin tapaus, kun porukkamme kyydittiin ”Mustalla Maijalla” Töölön poliisiasemalle syytettynä liikenteen häiritsemisestä.
Palattuani armeijan leivistä vuoden 1974 alussa aloitin työt ensimmäisessä työpaikassani. Jatkoin kuitenkin sujuvasti opiskelijaelämää ihan entiseen mallin, koska olin joukkomme vanhin; Sirkku ja kaikki muutkin minua nuoremmat jatkoivat opiskelujaan vielä vuosia. Suuri osa porukastamme siirtyi tässä vaiheessa asumaan Vallilaan Rautalammintien pohjalaisiin opiskelija-asuntoihin. Koska siellä oli vuorokaudet ympäriinsä päivystävä ”kaljapankki”, niin valtaosa bileistämme siirtyi sinne. Yön hämärtyessä hankittiin joskus terävämpää juotavaa läheisestä Hollolan puistosta, jossa kerran jouduimme tappeluunkin pimeän viinan myyjien kanssa. Sittemmin joku yöunensa moneen kertaan menettänyt käräytti laittoman kaljapankin poliisille ja palasimme taas Bottalle.
Bottan ylimpään kerrokseen oli jossakin vaiheessa perustettu salakapakka, jonne me sisäpiiriläiset menimme aina sisäpihan kautta Bottan virallisten tapahtumien päätyttyä. Baarista sai olutta, lonkeroa ja väkeviä lähes Alkon hinnoilla. Meno olisi kuitenkin ollut hyvin hallinnassa ilman opiskelijataustaisia järjestysmiehiä, joilla ei ollut huumorintajua, mutta mieltymys riuskoihinkin otteisiin paikan tyhjentämisessä aamuyöllä. Eräs meistä lensi kerran puoli kerrosta alas kiviportaita, kun ei heti älynnyt poistua kehotuksista huolimatta, mutta onneksi hän selvisi pelkillä mustelmilla.
Bottan kellarissa, nykyisen Manalan baarin alla, oli sauna, jossa aika ajoin kävimme. Ei ollut naisten ja miesten vuoroja, vaan kaikki menimme yhdessä löylyihin, muu ei tullut mieleenkään. Kerran kävi niin, että lauloimme saunan jälkeen yhteislauluja viereisessä oleskelutilassa, jossa oli parikin isoa huonetta ja pehmustetut penkit pitkin seiniä. Meillä mahtoi olla silloin joku sponsori, koska olutta riitti korikaupalla. Kuinka ollakaan, vähitellen yksi ja toinen oikaisi penkille ja rupesi nukkumaan. Heräsin yöllä penkiltä karmeaan vessahätään. Ikkunaton tila oli täysin pilkkopimeä, eikä minulla ollut aavistustakaan vessan sijainnista. Kun lähdin hapuilemaan johonkin suuntaan, niin kohta kompastuin pitkälleni jonkun päälle ja tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Viimein jaloissani kilahti, olin potkaissut kaljapullon kumoon. Siinä pelastus! Vierestä löytyi toinenkin pullo ja ne täyttämällä pääsin hädästä eroon. Toivottavasti kukaan ei sitten juonut niistä pulloista krapulaansa.
Bottalla saunomiseen tuli 1970-luvun puolivälissä uutena traditiona viuhahdus; juoksimme löylyjen päälle Bottan korttelin ympäri ilman rihmankiertämää. Ei sentään keskipäivällä, vaan aikaisintaan illan hämärtyessä tai yön pimetessä. Itse kiersin vain Bottan, mutta kaverit kiersivät ainakin kerran Eduskuntatalonkin. Juoksimme kyllä siihen aikaan paljon housut jalassakin, teimme pitkiä lenkkejä startaten useimmiten Rautalammintieltä, mutta joskus Bottaltakin ennen saunomista.
Jossakin vaiheessa 70-luvun puolivälissä nykyisen Manalan baarin kohdalle tuli pieni ravintola. Lieneekö se ollut jo silloin viralliselta nimeltään Manala, mutta me kutsuimme sitä yksinkertaisesti Maalaistuvaksi. Olimme jättäneet Bottan tanssi- ja laulupuolen nuorempien haltuun ja istuimme aluksi Maalaistuvan isolla puolella, puupenkeillä pitkien pirtinpöytien ääressä. Myöhemmin otimme tavaksemme varata tuvan perällä olevan kabinetin, jota ainakin me sanoimme Perikamariksi. Siellä oli yksi todella pitkä pöytä, ja tuolit sen ympärillä. Istunnot olivat pitkiä ja olutta kului. Kerran tarjoilija ilmoitti, että seurueemme nuorin on liian humalassa, eikä keneltäkään oteta tilauksia, ennen kuin hän on poistunut paikalta. Ratkaisimme asian suoraviivaisesti: poika pantiin ennen seuraavan kierroksen tilaamista pöydän alle makaamaan. Tarjoilijalla taisi olla huumorintajua, koska hän varmasti huomasi piilossa olleen pojan myöhemmin kolpakon kanssa pöydän takana.
Juoksuinnostuksemme johti siihen, että aloimme osallistua vapun jälkeen juostavaan Akateemiseen Warttiin. Siinä juostaan kymmenmiehisillä joukkueilla Senaatintorilta Kaivopuistoon ja takaisin. Aikaa on tasan 15 minuuttia, joten joukkueen ankkuri juoksee lopuksi tarpeellisen matkan, kunnes vartti tulee täyteen. Aluksi saimme koko joukkueen kasaan Botta-porukastamme, mutta myöhempinä vuosina haalimme vahvistuksia työkavereistamme ja ties mistä. Joka tapauksessa Wartin jälkeinen saunonta oli aina Bottalla ja jälkipuinti aina Maalaistuvan Perikamarissa. Siellä käytiin viestin tapahtumat illan mittaan läpi kymmeniä kertoja ja samalla niitä verrattiin edellisvuosien viesteihin.
Oltiinpa kerran ulkomaillakin Bottan kuvioissa. Pohjalaisten Osakuntien Laulajat (POL) teki talvella 1976 vierailun Viroon, ja jostakin jo unohtuneesta syystä minut ja Sirkku kutsuttiin mukaan, vaikka emme kuorossa olleetkaan. Vierailua isännöi tallinnalaisista korkeakouluopiskelijoista koostettu Kerkkemuusikeköör. Korkeakoulukierroksen jälkeen siirryimme juhlatilaan, joka oli jossakin kellarissa Tallinnan vanhassa kaupungissa. Juhlasta ei ruokaa eikä votkaa puuttunut, mutta pääasia oli tietenkin laulaminen, ja siinä isäntäväkemme yllätti meidät täydellisesti. He olivat uskomattoman loistavia laulajia, mutta eivät he meille kirkkomusiikkia esittäneet. Silloisen poliittisen tilanteen huomioon ottaen heidän laulunsa oli vallankumousmusiikkia. He lauloivat sydämiensä kyllyydestä kiellettyjä lauluja Viron itsenäistymisen puolesta, huippuna Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen”. Me bottalaiset hämmästelimme ja ihastelimme heidän laulutaitojaan ja rohkeuttaan.
Näin kerrottuna opiskelijaelämämme voi vaikuttaa olleen melkoisen oluen- ja viinanhuuruista, mutta tosiasiassa olimme kaikki varsin tunnollisia opiskelijoita, joiden juhliminen keskittyi kotiseutusyistä suurelta osin Bottalle. Me kaikki valmistuimme ennen pitkää akateemisiin ammatteihimme ja loimme ansiokkaat työurat kukin omalla alallamme. Vain kahdella joukkomme jäsenellä jäi ns. ryyppy päälle. Näiden lahjakkaiden sydänystäviemme lupaavasti alkaneet urat ja elämät katkesivat jo keski-iän kynnyksellä viinan vääntäessä heistä selkävoiton.
Kokoontumisemme ovat jatkuneet 1970-luvun jälkeenkin vuodesta toiseen ja yhteinen vapun vietto on aina ollut niiden kivijalka. Siksi aloimme jossakin vaiheessa kutsua itseämme Wappujengiksi. Vapun lisäksi olemme mm. juhlistaneet toistemme merkkipäiviä, tehneet lukuisia viikonloppuretkiä itäisen Suomenlahden saaristoon ja viettäneet yhteisiä lomaviikkoja Toscanassa, Kroatiassa ja Sisiliassa.
Tänä vuonna oli 55. yhteinen vappumme, ja kuinka ollakaan, vappubrunssin merkeissä Bottan Manalassa. Siellä muut lauloivat aluksi juomalaulujaan, joihin vastasimme perinteisellä tunnuslaulullamme:
:,: E-en ymmärrä, cha-cha-cha! Mi-ikä ilo, mi-ikä kunnia, cha-cha-cha! :,: E-en ymmärrä, cha-cha-cha!
Brunssilta jaksoimme vielä kymmenhenkiseksi supistuneella Wappujengillä kiertää nurkan ympäri pitkille jatkoille Urhon pubiin muistelemaan menneitä vuosikymmeniä siinä samassa talossa. Tunnelmaamme kuvaan lainaamalla Georg Otsin laulamaa ikivihreää:
”Mielessä säilyy vuodet nuo, unhoittaa voi niitä en. Vuodet vaihtuu, murheet haihtuu, kaikki kaunis jälkeen jää.”