Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla 25.10 harmaatukkaista miestä, jonka koko olemus kertoi positiivisesta elämänasenteesta. Hän puhui innostuneesti maaseudusta, metsistä ja kovasta työnteosta. Hän kertoi tarinoita sota-ajan lapsista. Hän on kirjoittanut omiin elämänkokemuksiinsa perustuvan kirjan Kantti kesti – Sodan lasten elämänkaari. Hän on Erkki Kujala, juuret syvällä maaseudulla, kovaa maataloustyötä tehnyt, ripausta vaille 40 vuotta toimittajana työskennellyt, kansakoulun köynyt ja työn ohella tohtorintutkintoon asti lukenut ikuinen opiskelija ja monien kirjojen kirjoittaja. Ennenkaikkea kulttuuripersoona.
Keskipohjalaista identiteettiä kantaa moni mukanaan tänne etelään. Sitä olemme yhdistyksemme toiminnassa jatkuvasti todistaneet. Kuulimme Helsingin keskipohjalaisten kokouksessa emeritus professori Kari Immosen esitelmän identiteetistä ja alueista. Esimerkiksi maakunta- tai kuntaidentiteetti perustuu enemmän kulttuurisiin tekijöihin kuin taloudellisiin. Identiteetti rakentuu alhaalta eli kansalaisista käsin, sitä on hyvin hankala syöttää ylhäältä rakenteita muuttamalla. Merkittäviä tekijöitä ovat olleet nuorisoseurat ja muut yhdistykset. Niitä taas pyörittävät ihmiset. Heidän aikaansaannoksinaan on pitkin Keski-Pohjanmaata syntynyt mm. erilaisia kulttuurikeskuksia. Itse olen tutustunut Pajamäen perinnekeskukseen Toholammilla, Mäkiraonmäkeen Kannuksessa ja Kraatariin Kaustisella, toiminnan takana Erkki Kujala, Eero Hanni ja Pekka Kivelä. Muitakin mainitsemisen ansaitsevia on.
Merkittävä osa kulttuurin rakentumisessa ovat alueen, toiminnan ja henkilöiden historiaa käsittelevät kirjat. Mieluusti esimerkkinä esittelen Eero Hannin, jonka kaksiosainen kotosin Kannuksesta kirja antaa hienosti pohjaa kannuslaisen identiteetin rakentumiselle. Vastaavia löytyy joka kunnasta. Yhdistyksemme blogi Kaikuja Keski-Pohjanmaalta on osoittanut, että kirjoitustaitoista väkeä kyllä löytyy. Syntyisikö niitä maakunnastamme kertovia teoksia lisää, elämäkertoja, harrastustoimintaa, taloja, kirkkoja kuvaavia kirjoja. Pitäisikö meidän kokoontua yhteen kannustamaan toisiamme kirjoittamaan?
Eivät vanhat ajat nuoria kiinnosta, kuulen korvissani. Ovat kyllästyneet muisteluihimme, sanotte. Eivät he jaksa kuunnella, että hiihdinkö minä talvella kouluun ja millaisia läskiperunoita minä siellä söin. En minäkään kysynyt mummoltani, että piikanako sinä siellä Amerikassa palvelit tai isoisältäni, että millaista oli olla torppari. Vaikka nämä eivät kiinnosta nuoriamme nyt, niin kiinnostavat viimeistään, kun jäävät eläkkeelle. He ryhtyvät vanhempien sukupolvien tapaan ilmettelemään, että mistä tänne maailmaan onkaan tultu. Olemme heille niitä juuria, joita ihmisen kaipaa. Jos eivät puhetta kuuntele, kirjoitetaan tekstiä odottamaan sopivaa hetkeä.
Erkki Kujala on todella paljon kirjoittanut. Kantti Kesti – on monitasoinen kirja. Se kertoo sodan lasten kokemuksista, lasten jotka ovat syntyneet vuosina 1927-1950. He ovat joko kokeneet sodan lapsina tai heidän isänsä ovat sodan kokeneita. Kokemukset on yksi osa kirjaa. Erkin oma elämä on toinen osa, ja kolmas on yleinen vanhuuden pohtiminen. Yleistä elämänmenon pohdintaakin kirjassa on. Samaistuin Erkin kirjoittamaan, vaikka monelta osin kohtalomme eroavat. Olen minäkin maaseudun kasvatti, mutta työläisperheestä, en maatalosta. Työnteon etiikan olen kuitenkin imenyt vanhemmiltani, se ei vain ole ollut heinäntekoa tai lypsämistä. Erkin kirjoituksessa vilahtaa se maaseudulla yleinen ajattelutapa, että fyysinen työ on sitä oikeaa työtä. Kyllähän Erkkikin ei-fyysisestä työstä leipänsä ansaitsi. Minulle vierainta antia olivat toimittajakokemukset, mutta ne ne vasta mielenkiintoisia ovatkin. Emme muuten tiedä, mitä kokouksessa vieressä istuva tyyppi on elämänsä aikana tehnyt, miten mielenkiintoista elämää elänyt. Se on saattanut olla hyvinkin kirjan lehdille kirjaamisen arvoista. Ei vain ole tullut mieleen. Entäpä, jos kirjoittaisi!
Keski-Pohjanmaalla on menossa varsinainen kulttuuriprojekti, siirtolaistiedon tallentaminen. Eivät tienneet ensimmäiset 1800-luvun loppupuoliskolla Amerikan kultamaille menneet, että joutuisivat itse raivaamaan peltonsa. Moni tuli takaisin, moni jäi. Takaisin tulleet toivat tullessaan tavaroita ja uudistamisen ideoita maatalouteen ja ostivat taloja. Valtaosa jääneistä sai kieltämättä paremman elintason kuin mitä synnyinmaakunta olisi tarjonnut. Näissä tarinoissa on paljon yhtymäkohtia tähän päivään. Amerikkaan, Kanadaan, Ruotsiin ja muualle muuttaneiden kohtaloihin tutustuminen on kiehtovaa. Kokemuksesta tiedän. Osallistutaanpa merkittävään kulttuuritekoon ja kerätään talteen tiedot oman suvun siirtolaisista ja kerrotaan tarinoita toisillemme tavatessamme.
Viime aikoina kulttuuriin tehdyt leikkaukset kuohuttavat mieliä. Meille kokkoperinteen kautta tutuksi tullut Seurasaarikin on uhattuna. Historian säilyttämisen tarpeen puolustaminen on tekoälyllä tulevaisuuskuvia muodostavassa maailmassa vaikeata. Elämme monessa mielessä kovin historiatonta aikaa. Meillä on vallalla ajatustapa, että itsensä kannattava kulttuuri on hyvää kulttuuria. Siis sellainen, joka käy kaupaksi. Niitä ostajia taas on maaseudulla vähänlaisesti. Eikä kesäteatteri tai kuoro tai orkesteri toimi sekään ilman rahaa. Ei niistä mitään hyvin menestyviä Pirkka-tuotteita saa. Vähin mitä itse kukin meistä voi tehdä on, käydä kulttuuritilaisuuksissa ja käydä usein. Aina kun mahdollista.
Eila Rekilä