Hyvät keskipohjalaiset
Arvoisat tilaisuuden osanottajat
Äsken päättyneen jumalanpalveluksen aihe oli kahden maan kansalainen. Paitsi hengellisessä mielessä, monet meistä nykyajan ihmisistä ovat myös maallisessa mielessä kahden maan kansalaisia. Keski-Pohjanmaan on ollut jo runsaasti yli vuosisadan ajan käytännössä maakunta, jonka asukkaista huomattava osa on joutunut sopeutumaan kahden maan kansalaiseksi. Keskipohjalaisia on jo 1800-luvun loppupuolesta alkaen lähtenyt siirtolaisiksi erityisesti Amerikkaan, Kanadaan, Australiaan ja viimeksi 1950-luvulta alkaen Ruotsiin. Heistä on tullut kahden maan kansalaisia, jotka sydämessään ovat kokeneet olevansa suomalaisia ja keskipohjalaisia, mutta käytännössä uuden kotimaan kansalaisia.
Myös synnyinpaikkakunnaltaan tänne pääkaupunkiin tai muualle kotimaahan siirtyneet ihmiset ovat hekin kokeneet olevansa tietyllä tavalla kahden maan kansalaisia. Oma synnyinseutu on ollut vahvana mielessä, vaikka käytännön toiminta ja elämä on liittynyt uuteen kotipaikkakuntaan. Helsingin keskipohjalaisten yhdistystoimintakin on osoitus siitä, että tänne eri tehtäviin siirtyneet ihmiset ovat halunneet toimia yhteistyössä saman seudun asukkaitten kanssa, vaalia myös oman synnyinseudun tapoja ja perinteitä sekä yhteyksiä entiseen kotiseutuun.
Kannuksessa viime vuonna pidetyillä Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä, joiden tunnus oli: Täältä vettä juurilleni, pohdittiin eri yhteyksissä kotiseudun juurien merkitystä ihmisten elämässä. Päivien aikana esitettiin mm. kysymykset: Muokkaako kotiseutu ihmistä ja Mikä merkitys juurilla on ihmisen elämässä? Nämä kysymykset tarjosivat mahdollisuuden pohtia monelta näkökannalta kotiseudun merkitystä ihmisen elämässä.
Menneinä vuosisatoina kotiseutu pysyi samana suurimmalle osalle maamme asukkaita lukuun ottamatta siirtolaisiksi lähteneitä. Tänään ihmisellä saattaa olla elämänsä aikana monta eri kotiseutua ja yhä harvemmilla on mahdollisuus säilyttää sama kotiseutu läpi elämänsä. Voimakas muuttoliike on toisaalta korostanut varsinkin lapsuus- ja nuoruusajan kotiseudun ja lähipiirin merkitystä myöhemmälle elämälle.
Tätä synnyinseudun ja juurien merkitystä kuvaa omalla tavallaan eräs kasku toholampilaisten siirtolaisten keskuudessa Kanadassa:
Eräänä joulukuisena lauantai-iltana 1928 soi Kanadassa suomalaisten siirtolaisten työkämpällä ruokakello. Lamppilaiset Ahomäen Antti ja Porkolan Kalle olivat saunassa ja muistelivat saunan löylyssä kotitöitään, jotka olivat jääneet Suomessa emäntien huoleksi. Siksi he eivät ehtineet syömään muiden mukana. Kun kokki siunaili ja ihmetteli, mihin miehet olivat joutuneet, selitti isäntä: – Ei ne ny jouva. Ne ajavat ny saunasa savia Perojahan!
Valtaosaltaan keskipohjalaiset ovat hyvin sopeutuneet muuttaessaan vieraaseen maahan tai vieraalle paikkakunnalle. Monet siirtolaiset ovat menestyneet taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyvin ahkeralla työllä ja säännöllisellä elämällä. Niin myös eri paikkakunnille ja tänne pääkaupunkiseudulle tulleet keskipohjalaiset ovat löytäneet täältä oman paikkansa ja antaneet oman arvokkaan panoksensa uuden kotiseutunsa elämään. Tunnusomaista tälle väelle on ollut vahva side omaan synnyinseutuun. Yhteydenpito ja toiminta synnyinmaakunnan puolesta on tuonut rikkautta ja sisältöä heidän elämäänsä.
Tämän esitykseni aiheeksi sovittiin: Keskipohjalaisia maassa ja maailmalla. Ajatuksena oli esitellä joitakin sellaisia merkittäviä keskipohjalaisia, jotka muualle muutettuaan, ovat kuitenkin säilyttäneet vahvan keskipohjalaisuuden ja vaikuttaneet merkittävästi Keski-Pohjanmaan ja laajemminkin koko yhteisen isänmaamme elämään. Tarkoitukseni on tässä kertoa kuudesta syntyperäisestä keskipohjalaisesta, jotka paljolti maakunnan ulkopuolella, jopa ulkomailla toimien, ovat kuitenkin kohonneet merkittäväksi Keski-Pohjanmaan ja koko isänmaan rakentajiksi.
Kreeta Haapasalo
Ensimmäisenä tahtoisin mainita maakuntamme ehkä kuuluisimman ja monella tapaa vaikuttavimman naisen, jonka toiminta alkoi jo yli 150 vuotta sitten, mutta jonka vaikutus ulottuu tähän päivään ja varmaan myös tulevaisuuteen. Tämä nainen on Kantele-Kreeta, laulaja ja kanteletaiteilija Kreeta Haapasalo. Hän, vaatimaton kansannainen, teki keskipohjalaista ja suomalaista kansankulttuuria tunnetuksi niin kotimaassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin. Vaikka hänen ulkoinen elämänsä oli monella tavalla kovaa ja karua, niin hänen vaikutuksensa kansantaiteen tunnetuksi tekijänä ja kohottajana sekä suomalaisen kansallisen identiteetin ja omaleimaisuuden herättäjänä oli hyvin merkittävä.
Hänen elämäntaipaleestaan kertoo hyvin hänen sepittämänsä laulun säkeet:
”Minun leipäni pieniin on pantu, levitetty leviälle,
jota minun täytyy koota pelevolla ja murheella.
– Eikä tämä raskahaksi käsilleni käy,
vaan mun syrämmelleni, joka ulospäin ei näy.”
Kotiseudun maisema ja oman kodin ilmapiiri oli kuitenkin se, joka myös Kantele-Kreetaa kannatti hänen vaivalloisten matkojensa aikana. Matkalaulunsa hän saattoikin päättää luottavaisesti:
Minä luotan Luojan päälle, joka voi minua lohruttaa ja iliman mitään vaaraa taas kotiani johrattaa.”
Kreeta Haapasalon laulu- ja soittomatkat ympäri maan sekä Pietarin ja Tukholman hovien ja ylhäisöjen piiriin 1800-luvun elämänpiirissä olivat ainutlaatuinen kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Ja vielä tänään me voimme saada kosketuksen hänen seestyneeseen elämänkäsitykseensä iki-ihanan Kanteleeni-laulun sävelessä ja sanoissa:
”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi.
Siell uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.”
Lucina Hagman
Toisena keskipohjalaisena vaikuttajanaisena haluan tuoda esiin Kreetaa nelisenkymmentä vuotta nuoremman kälviäläissyntyisen nimismiehen tyttären Lucina Hagmanin. Professori, koulunjohtaja, kansanedustaja, Martta-liikkeen perustaja Lucina Hagman teki pääosan elämäntyöstään Helsingissä, mutta hänen vaikutuksensa ulottui koko maahan ja vaikuttaa edelleen monilla eri elämänaloilla. Tyttöjen kouluopetuksen tienraivaajana ja naisten aseman monipuolisena edistäjänä, kansallisen herätyksen uranuurtajana ja raittiusliikkeen innokkaana toimijana hän teki laaja-alaisen elämäntyön.
Vahvana siivittäjänä kaikessa toiminnassaan hänellä oli se keskipohjalainen aatteellisuus ja isänmaallisuus, jonka hän oli lapsuudessaan imenyt itseensä kälviäläisessä maisemassa ja elämänpiirissä. Vahvoista juuristaan synnyinseudulle hän kertoo varsin iäkkäänä kirjoittamassaan muistelmateoksessaan. Näin hän siinä muistelee lähtöpäiväänsä synnyinkodistaan Kälviältä:
”Sitä en silloin vielä tuntenut, että koko olemukseni oli uponnut Hyyppään ja Kälviään. Joka puulle, joka pensaalle, joka kivelle, maan kamaralle, veden välkynnälle, kedolle ja pientarelle olin antanut itseni. Talven lumi, taivaan sini, päivänpaiste ja kuun kumotus oli lumonnut nuoren mieleni, se rupesi tuntumaan sitä mukaa, kuin etäisyys kasvoi Kälviän ja minun välilläni, mutta vasta myöhemmin se kasvoi vartta ja valloitti olentoni.”
Aukusti Oravala
Toholampilaissyntyinen pappi ja kirjailija, teologian tohtori Aukusti Oravala tunnetaan ennen kaikkea herännäisyyttä kuvaavista kirjoistaan. Hänen erinomaiset herännäisromaaninsa kertovat elävästi ja koskettavasti tämän liikkeen voimahahmoista. Merkittävin on hänen Paavo Ruotsalaisesta kirjoittamansa romaani Erämaan profeetta, joka on käännetty myös useille ulkomaisille kielille.
Oravala toimi myös virsikirjakomitean puheenjohtajana, yksi hänen sepittämäänsä virsi (iltavirsi 557: Sinun luoksesi, Jeesus, nyt tulla suo) sekä kolme suomennettua virttä on nykyisessä virsikirjassa. Kirjallisessa tuotannossaan hän palasi usein myös lapsuutensa ja nuoruutensa kotiseudulle. Vaikka hän asui pääosan elämästään kotiseutunsa ulkopuolella, Toholammin synnyinseudun hän koki eräänlaisena voiman lähteenään.
Kirjassaan Rakkaita polkuja hän lyyriseen tapaansa korostaa juurien merkitystä myöhemmässä elämässään:
”Lapsuusajan muistot ja kotiseudun istuttamat mielikuvat kohottavat myöhemmin kauniin kangastuksen sielun maille koristaen sillä syntymäkehtomme kuvaa, joka sellaisena sitten säilyy läpi elämän, suloisena, kuulakkaana, kauniina.
– – – Ja niin minäkin istun ja annan katseeni kulkea pitkin lapsuuteni ja nuoruuteni ajan rakkaita polkuja siellä, missä kerran oli synnyinkehtoni, missä elin lapsuusaikana herkimmät päivät, missä iloitsin ja surin niitä iloja ja suruja, jotka silloin kerran olivat lapsuus- ja nuoruusvuoteni yhteisiä, mutta joista elämä sen moninaisine kokemuksineen on sitten erottanut minulle erityisesti kuuluvat omat iloni ja suruni.”
Oskari Tokoi
Kannuslaissyntyinen Oskari Tokoi – ammattiyhdistysmies, toimittaja, poliitikko, senaatin puheenjohtaja eli maamme pääministeri, eli vaiherikkaasta elämästään pääosan Amerikassa. Vaikka hän saikin päälleen maanpakolaisen raskaan viitan, rakkaus synnyinmaahan ja kotimaakuntaan pysyi aina vahvana.
Tästä osoituksena on hänen kaksi synnyinseudulle liittyvää muistelmateosta. Tokoi kertoo Lapsuuteni muistoja –kirjan esipuheessa muistikuviaan lapsuudenkodistaan. Erityisesti mieleen on hänelle jäänyt elävänä maalaistuvan nurkkatakassa loimuava ristipraasu, joka valaisi koko tuvan.
Yhdysvalloissa tammikuussa 1953 päivätyssä kirjoituksessaan Oskari Tokoi jatkaa: ”minä uskon siihen – se ristipraasu, joka kerran paloi siellä keskipohjalaisessa talonpoikaistuvassa, on osaltaan kyennyt valaisemaan ja lämmittämään minua elämäni myöhemmillä kylmillä ja valottomilla poluilla.”
Tokoin Lapsuuteni muistoja –teoksen toisen osan viimeisenä muistelmana on Iltahetki Sault Ste Mariessa. Tässä maanpakolaiseksi joutunut entinen senaattori loikoilee valtavan St. Marie-joen rannalla, muistojen komeroissa virtaavat monet nähdyt maailmankuulut joet. Mutta sittenkin siellä kaikkien muistojen pohjimmaisena, kaikkein kirkkaimpana oli säilynyt Lestijoki Keski-Pohjanmaalla, ja lähellä joen rantaa, korkealla pyöreällä kunnaalla seisova keskipohjalainen ristikirkko, jonka suojissa pidetystä rippikoulusta oli jäänyt mieleen vanhan kanttorin varoitus: Jos vilpin teet, niin edestäs sen löydät.
Ja Tokoi jatkaa:
”Ajatukset kääntyivät myöhempään elämääni. Olinko tehnyt jotakin vilppiä, jonka seurauksia nyt saan sovittaa kiertäen maanpakolaisena maita ja meriä? Vaikka kuinka olisin tutkinut tekojani, niin vilppiä en niistä löytänyt. Mahdollisesti olin erehtynyt, ehkä pahoinkin erehtynyt, mutta kaikkien tekojen taustana ja kannustimena oli ollut yhteinen hyvä ja kansan paras, ei omanvoiton pyynti”, miettii kovia kokenut matkaaja.
Kustaa Vilkuna
Nivalassa syntynyt akateemikko Kustaa Vilkuna suoritti pääosan elämäntehtävästään täällä Helsingissä. Hän oli kansainvälisesti merkittävä kansatieteilijä sekä huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja. Mutta hänellä on suuret ansiot myös lukuisissa kulttuuriyhteisöissä, mm. kotiseutuliitossa, Suomalaisen kirjallisuuden seurassa, Talonpoikaiskulttuurisäätiössä sekä Maaseudun sivistysliitossa.
Lukuisista tärkeistä tehtävistään huolimatta hän oli ennen kaikkea Keski-Pohjanmaan maakunnan rakentaja ja keskipohjalaisuuden edistäjä. Vilkuna piti jatkuvasti kiinteää yhteyttä kotimaakuntaansa ja merkittävä osa hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan liittyi Keski-Pohjanmaahan.
Ensimmäisillä Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla Kustaa Vilkuna juhlapuheessaan toi voimakkaasti esille paikallisen ja kansallisen kulttuurin merkityksen. Puheessaan hän piti rohkaisevana keskipohjalaisen omaleimaisen kulttuurin rikasta luovuutta ja totesi:
”Kaikkialla inhimillisen kulttuurin piirissä käy niin, että uuden tuloksen luonteeseen vaikuttaa mitä suurimmassa määrin entinen perinne, ympäristö, kasvumiljöö ja se, ketä varten se on luotu. Näin syntyy kaikesta kansainvälisyydestä huolimatta paikallista ja kansallista kulttuuria, omaa kansantaidetta, omaa taidemusiikkia. Ja mitä enemmän meillä sitä on, sitä lujempi on asemamme, ja sitä kunnioitetumpi tehtävämme Euroopan sivistyskansojen joukossa.”
Kreeta Haapasalon, Lucina Hagmanin, Aukusti Oravalan, Oskari Tokoin ja Kustaa Vilkunan elämänvaiheet, kirjoitukset ja muistelmat osoittavat, kuinka suuri merkitys juurilla saattaa olla ihmisen elämässä. Yhteiskunnallinen vaikuttaja, kansantaiteilija, merkittävä herännäiskirjailija ja tiedemies, kaikki he olivat saaneet vahvat elämänsä eväät lapsuus- ja nuoruusajan ympäristössään. Vaikka elämä kuljetti heidät pois omalta kotiseudulta, sen merkitys oli pysyvä elämän loppuun saakka.
Veikko Vionoja
Ehkä vielä edellisiäkin suurempi merkitys juurilla on nähtävissä Keski-Pohjanmaan merkittävimmän kuvataiteilijan, ullavalaissyntyisen Veikko Vionojan elämässä ja taiteessa. Vaatimaton ja vähävarainen kotiseudun elämänpiiri sävytti Vionojan persoonallisuuden läpikotaisin. Sitkeä peräänantamattomuus ja luontainen vaatimattomuus olivat hänen käyttäytymisensä tunnusmerkkejä, jotka oli opittu ullavalaisessa ja keskipohjalaisessa lapsuusympäristössä. Taiteilijan oma sanonta: Työni ei ole kunnianhimoa, vaan viihtymistä, kuvaa hänen suhdettaan taiteilijan luovaan työhön. Mutta hänen ilmaisunsa läpikuultavuus ja värien heleä himmeys on ammennettu keskipohjalaisen käsityö-, rakennus- ja koristetaiteen pitkästä historiasta sekä kansanmusiikin, häätanssien ja juhlaperinteen värikkäästä maailmasta, sanalla sanoen Keski-Pohjanmaan omaleimaisesta elämänpiiristä ja kansankulttuurista.
Pääkaupunkiin muuttaneen Veikko Vionojan juuret olivat syvällä ullavalaisessa maaperässä, jonka pariin hän palasi yhä uudelleen ja josta hän ammensi luovan voimansa. Veikko Vionoja on kuvannut suhdettaan todellisuuteen vastaanottaessaan valtionpalkinnon: ”Täytyy karsia pois kaikki realistinen liikatodellisuus, kunnes jäljellä on kauneus tai ehkä paremminkin muisto.”
Mutta minkälaiset elämän eväät tämän päivän kotiseutu tarjoaa asukkailleen? Onko lapsuus- ja nuoruusajan juurilla vielä merkitystä tämän päivän liikkuville ihmisille?
Ja miten kotiseudun merkitystä voitaisiin vahvistaa, miten juuria voitaisiin kasvattaa voimakkaammiksi?
Onko tuo nyt esillä olleiden henkilöiden sopusointuinen ja yhteisöllinen kotiseutu lopullisesti kadonnut vai voitaisiinko siitä jotakin pelastaa myös nykyihmisten rakennukseksi?
Miten voimme kasvattaa niin Keski-Pohjanmaalla kuin pääkaupunkiseudullakin juuria elämän eväiksi nykypäivän tehokkuutta, yksilöllisyyttä, kaikki mahdollisimman nopeasti minulle –ajatuksin eläville lapsille, nuorille, aikuisille?
Tässä pohdittavaa jokaiselle keskipohjalaiselle, niin maakunnassa asuvalle kuin ”kahden maan” kansalaisellekin.