Alkusanat
Istuimme Helsingin Keskipohjalaisten iltaa Bottalla. Vastapäätäni istui eläkkeellä oleva juristi. Hän oli tehnyt pitkä uran myös käräjäjuristina. Tarinoimme ja kerroin hänelle, että meillä on Kaustisella suvun yhteisesti omistama talo, jolla on 36 omistajaa. Tähän paljon kokenut juristi sanoi; ”otan osaa”. Vastasin: ”Meille omistajien suuri määrä ei ollut ongelma, vaan mahdollistaja. Hän pyysi kertomaan lisää ja kerroin mm:
- Emme olisi saaneet peruskorjausta rahoitettua, ellei meitä olisi ollut suuri joukko
- Koska olemme sukuyhteisö, meillä oli mahdollisuus pitää kustannuksiin osallistuminen vapaaehtoisena. Jokainen omistaa osansa, vaikka ei osallistunut rahoitukseen
- Taloa hoitaessamme hoidamme ja ylläpidämme samalla suvun yhteisöllisyyttä
Jatkoin vielä: ”Omistajat edustavat kahta sukupolvea, monet ovat eläkkeellä, osa on hankkinut oman asunnon hiljattain ja osa on vielä opiskelijoita. Saimme tarvittavan rahoituksen kokoon, vaikka kaikin eivät rahallisesti osallistuneet. Osa osallistui talkoilemalla ja vain hyvin pieni osa omistajista ei tällä kertaa osallistunut. Ajatuksenamme oli talonkin avulla yhdistää maailmalle levinnyttä sukuamme. Peruskorjaus haluttiin nähdä osana pitkää projektia ja jossain elämänsä vaiheessa nyt syrjään jääneetkin voivat innostua.
Talon historiasta
Tiedämme, että talo rakennettiin ensimmäisen kerran noin 1850 tienoilla jonnekin Perhojoen yläjuoksulle, ehkä Perhoon tai Veteliin. Sitten Matti Kentala osti sen noin vuonna 1880 ja jokea hyödyntäen siirrätti sen hirsinä nykyiselle paikalleen, jota voimme kutsua vanhaksi Mosalaksi. Uudelleen kokoamisen yhteydessä taloa korotettiin ja ehkä jatkettiin joenpuoleisten päätykamarien osalta sekä varustettiin aiempi kamari keittiöksi.
Seurasi seuraavia kiinnostavia vaiheita ennen nykypäivää:
- Talo toimi Matti ja Annu Kentalan kotina noin 1880 – 1909, kunnes heille aivan naapuriin valmistui uudeksi Mosalaksi kutsuttu kaksikerroksinen talo. Matti oli käynyt Amerikassa ja toi sieltä mallin uuteen taloonsa.
- Vanha Mosala siirtyi Matti Varilan omistukseen 1909 ja toimi sukunsa ylläpitämänä kestikievarina aina vuoteen 1920 saakka
- Seuraavaksi talo toimi apupappilana vuodet 1920 -1927 apupappi Penttiselle vuokrattuna
- Vuodesta 1927 alkaen seurasi Aili ja Artturi Timmerbackan perheen aika. Isäni tuli silloin Australiasta ja osti talon puoliksi serkkunsa Toivo Varilan kanssa. Edellinen omistaja Matti Varila oli heille kummallekin isoisä.
Talo Aili ja Artturi Timmerbackan perheen kotina
Artturi oli jo lapsena jäänyt orvoksi ja päästyään autonkuljettajaksi pappilaan hän kohtasi siellä sisäkkönä toimivan Aili Luomalan. Heidän naimisiin menonsa aikoihin keväällä 1924 levisi tietoa, että Australian sokeriruokotiloilla tienaa nyt parhaiten. Lehtitietojen mukaan Keski-Pohjanmaalta lähti yhteensä 33 miestä ja pelkästään Kaustiselta 9 miestä porukkana pitkälle noin 2 kuukautta kestävälle matkalle kohti Brisbanea ja edelleen Childersiin Australian itärannikolle.
Sieltä Artturi piti kirjeitse yhteyttä vaimoonsa ja myös siskoonsa, joka jo aiemmin oli mennyt siirtolaiseksi Naselleen upean Columbia-joen suulle.
Lähes 3 vuotta myöhemmin maaliskuussa 1927 osa Australiaan porukkana lähteneistä palasi Suomeen. Kotiuduttuaan Artturi säästöillään osti käytetyn kuorma-auton ja lainoittamalla puolet Mosalan talostamme. Tässä talossa Aili ja Artturi kasvattivat perheensä. Artturi teki pitkää päivää autoilijayrittäjänä ja Aili hoiti kodin ja lapset. Nykypäivänä emme ehkä heti tunnista mitä nuo tehtävät tyypillisesti sisälsivät ajanjaksolla noin 1927 – 1950.
Artturille autoilijayrittäjyys tarkoitti tavaran jakelua kauppoihin, puutavaran kuljetuksia ja matkustajia linja-autolla maakunnan ja Kokkolan välillä. Samalla se tarkoitti huonoja maanteitä, heikkoa autokalustoa ja sen pakkoluovutuksia talvi- ja jatkosotiin.
Erkin muistikuvissa isä olikin aina töissä, ellei kuljettamassa niin pihalla korjaamassa jotain autoa. Erkin sympaattisin ja noin 5- vuotiaana saatu muistikuvansa isästään onkin tällainen:
Oli kesäinen sunnuntai aamupäivä ja Artturi korjasi autoa pihalla. Hän kuuli oven käyvän Erkin tullessa pihaan. Artturi kömpi pois auton alta, ravisteli hiekkaa haalareistaan ja sanoi ”Erkki, juostaan kilpaa”. Niin juoksimme pihan poikki täyttä vauhtia. Erkki oli hieman nopeampi.
Artturi ehti olla myös hyvin yhteisöllinen. Suojeluskunta, sen soittokunta ja erityisesti urheiluseura olivat työn ja perheen ohella hänen aktiivisuutensa kohteita. Hänen aikainen kuolemansa vain 54 vuotiaana v.1951 huomioitiin myös ympäristössä ja lehtiuutisen mukaan muistotilaisuuteen kirkossa osallistui noin 300 henkilöä.
Ailille kodin ja 10 sisaruksen suuruiseksi kasvavan lapsijoukon hoito tarkoitti vielä 1930-luvulla veden kuljettamista lähiseudun lähteistä ja kesäisin pyykkien pesemistä Perhojoessa. Ruokahuoltoa varten oli oma pieni perunamaa ja navetassa 1-2 lehmää, pari lammasta sekä kesäsika. Vaatehuoltoa varten yleensä ostettiin kangasta ja vaatteet tehtiin kotona. Lapsista kaksi vanhinta oli tyttöjä ja erityisesti he olivat lisäkäsinä jo hyvin nuorina.
Vanhimman ja nuorimman sisaruksen ikäero oli peräti 25 vuotta. Vuonna 1925 syntynyt Anneli oli vanhin ja hän ehti jatkosodan lopulla olla lottana Käkisalmen kenttäsairaalassa. Sinne Anneli hakeutui 18-vuotiaana vapaaehtoisena, koska hänen rakkaansa Taito oli käsketty sotaan.
Suuresta ikäerosta huolimatta tai ehkä juuri sen avulla sisarukset oppivat pitämään yhtä. Tämä tuli erittäin tarpeelliseksi, kun isän kuollessa lapsista vielä 7 oli alaikäisiä. Kokemusta autoilijayrittäjyyden jatkamiseen ei vielä ollut riittävästi kenelläkään. ”Kunnalle ei mennä, me pidämme nuoremmista huolta” sanoivat vanhemmat sisarukset isän kuoleman jälkeen. Kunnalle meneminen olisi tarkoittanut nuorimpien lasten vapaaehtoista siirtoa muihin perheisiin. Ajan tavan mukaan myös Ailin vanha äiti ja isän täti syytingillä asuivat luonamme.
Seurasi monia vaikeita vuosia, jotka lasten hyvästä tahdosta huolimatta olivat erityisen raskaita ilman puolisoa jääneelle Ailille. Kaksi lapsista lähti 1950-luvulla siirtolaisiksi Amerikkaan ja myöhemmin 1960-luvulla yksi vielä Ruotsiin. Siirtolaisuus Amerikkaan mahdollisti säännöllisesti jatkuvan avun toimittamisen lapsuudenkotiin ja näin auttaen äitiä selviämään nuorimpien kanssa.
Myös kuljetusyrittäjyydelle löytyi jatkaja, kun Jorma lapsista seitsemäs uskalsi ryhtyä jatkajaksi.
Näiden vuosien aikana Ailista kasvoi suvulle aito päämies, jonka positiivisuutta ja elämänmyönteisyyttä erityisesti lastenlapset arvostivat.
1970-luvun lopulla kotimme alkoi jäädä tyhjäksi. Lasten perheillä oli omat kotinsa osin eri puolilla maailmaa ja Aili oli siirtynyt viihtyisään vanhustentaloon. Aloimmekin yhä enemmän huolestua vanhasta ja meille kauniista lapsuudenkodistamme.
Talosta suvun yhteisöllisyyden edistäjä
Oli Ailin 90-vuotisjuhlat v. 1993 ja lähes koko suku ja ystäviä oli koolla seurakuntatalolla. Nautimme iloisesta kokoontumisesta ja sanoin vaimolleni Lea Elisabetille. ”Kyllä näin ison porukan pitäisi pystyä hoitamaan vanha talomme”. Elisabet oli samaa mieltä. Heti seuraavana aamuna aloin kiertää vanhimpien sisarusten luota alkaen ja kysyen; Mitä mieluummin haluaisitte, puretaanko talo, myydään hirret ja tasataan pihanurmi. Vai haluaisitteko mieluummin, että talo korjattaisiin kaikkien yhteiseen käyttöön?” Kysyessäni ensin pyysin ”älkää vielä miettikö rahaa”. Jokainen halusi, että mieluummin korjataan.
Tähän aikaan maaseudulla vanhojen talojen peruskorjaukset eivät olleet kovin tavallisia. Pyysimme Kaustisella silloin asuvaa ja vanhoihin taloihin ihastunutta arkkitehtiä George Woolstonia arvioimaan talon korjauksen mielekkyys. Arvionsa oli hyvin kannustava ja lisäksi hän organisoi Perhojokilaakso lehteen vanhoja taloja käsittelevän kokoaukeaman artikkelin, jonka kuvituksena oli talomme. Tämäkin auttoi meitä arvostamaan asiaamme.
Aloimme sitten selvittämään perusteellisen korjauksen kustannuksia ja ne olivat meille kovin suuret, noin 350.000 markkaa. Tässä vaiheessa ja meitä kannustaakseen Aili ilmoitti, että kaikki hänen säästönsä voidaan käyttää remonttiin. Hän oli onnistunut pienestä eläkkeestään vuosikymmenien mittaan säästämään summan, joka oli yli 10% remontin kustannuksista.
Kustannusarvio oli silti korkea ja sai meidät ehdottamaan Ailille, että hän testamenttaisi oman osuutensa talosta lapset ohittaen suoraan lastenlapsilleen ja samalla tehdään talosta vielä paremmin sukupolvia yhdistävän asian. Aili oli heti samaa mieltä kanssamme. Näin pyrimme sitouttamaan nuorisoamme ja saamaan lisää rahoittajia remontille.
Vieläkin tiellä oli haasteita. Jouduimme toteamaan, että kustannuksen tasajako omistajille ei tulisi onnistumaan. Asiasta neuvoteltiin ja kaikille sopi malli kustannusten vapaaehtoisesta jaosta. Lisäksi paikallisesta pankista luvattiin merkittävä noin 130.000 markan remonttilaina jakamaan kustannuksia usealle vuodelle. Siinä pulmaksi nousi sen ajan pankkisäädökset, joiden mukaan ulkomaalaisille ei saanut myöntää lainaa. Pulman välttämiseksi pyysin nuorinta veljeäni Hannua kanssani allekirjoittamaan lainan ja pyysin omia poikiani sekä äskettäin kuolleen Matti veljeni poikia tulemaan takaajiksi. Samalla ”suullisesti sovittiin” jokaisen lainaa käyttävän myös hoitavan sen ja tämä myös onnistui.
Vanhan talon korjaus oli meiltä puuttuvaa osaamista vaativa projekti. Tässä mielestämme onnistuimme organisoitumaan hyvin. Ensin palkkasimme kokeneen, tietomme mukaan vanhoja taloja arvostavan ja juuri eläköityneen rakennusinsinöörin Matti Peltokankaan valvojaksi. Hän puolestaan pyysi tuntemansa osaavan kirvesmiehen Elias Virkkalan vetämään työporukkaa. Sukukunta sai purkaa innostustaan lähinnä aputöissä talkoilemalla.
Valvojan erityinen vaatimus oli, että vanhaa ns. ”alta tuulettuvaa” rakennetta ei saa muuttaa. Muuten hän lupasi kuunnella sukukunnan toiveita.
Erkki sattui olemaan paikalla, kun pihaan ajanut vieras esittäytyi vanhojen talojen osaajaksi. Tämä sai Erkin kysymään, kuinka vanha talomme on?. Vieras pyysi päästä katsomaan kattorakennetta ja sen nähtyään kertoi talon olevan jokilaaksossa tyypillistä noin 1850-luvun rakennetta. Sitten hän vielä sanoi: ”Noin kevyttä kattoa ei muuten nykyään osata suunnitella, vaikka meillä on hienot tietokoneohjelmat apuna”.
Koko vuosina 1994-1996 tehdyn korjausprojektin ajan oleellisena kannustimena oli pyrkimys saada Ailin elämän merkittävin koti korjattua hänen vielä eläessään. Tämä onnistuikin kohtuullisen hyvin. Ailin kuollessa syyskuussa 1995 oli remontti valmis, hieman myöhemmin tehtyä ulkokaton uusintaa lukuunottamatta.
Sisäkuvassa on paljon talon historiaa. Jatkosodan aikana Artturi usein kuljetti sotavankeja maakuntaan töihin. Toisinaan hän ajoi kotitalonsa pihaan ja pyysi vaimoaan laittamaan kahvia tai jotain syötävää. Pohjalaiseen tapaan koko porukka sitten istui kuvassa näkyvän pöydän ääreen. Sotien jälkeen Artturilla oli bussireitti Halsualta Kokkolaan. Tunnetut halsualaiset Hilja ja Viljami Kalliokoski nähtiin usein pöydän ääressä odottelemassa matkan jatkumista.
Takana näkyvän tyylikkään kaapin on nikkaroinut tunnettu juoksija Paavo Jokivirta kiitokseksi Artturille, joka monin tavoin pyrki kannustamaan Paavon uraa valtakunnan tason urheilijana.
Talossa ei asu ketään ja sen käyttö on vuositasolla ollut vaatimatonta, mutta vuosien mittaan merkittävää ja me tavoittelemme pitkää projektia. Ylläpidon kustannuksien jakamisessa olemme vieläkin turvanneet omistajien suureen määrään ja vapaaehtoisuuteen. Vapaaehtoinen pieni vuosimaksu on kattanut vajaat puolet kuluista ja yöpymis- sekä tapahtumakorvaukset loput. Äskettäinen ulkomaalaus rahoitettiin vapaaehtoisella keräyksellä.
Tätä kirjoitettaessa olemme juuri saaneet Maanmittauslaitokselta tiedon, että kaikkien 36 omistajan yksimielisesti esittämä lupaus lahjoittaa talo suvun vastaperustetulle Koti-Mosala yhdistykselle on rekisteröity. Yhdistyksen perustaminen vaati meiltä paljon keskustelua ja aikaa kului noin 10 vuotta. Talon ollessa nyt yhdistyksen hallinnassa on monien asioiden hoito helpompaa. Hallituksessa on yksi jäsen jokaisesta sukuhaarasta.
Tänään yhdistyksen jäseninä on myös puolisoita ja kolmatta polvea.
Jäsenmäärä onkin jo yhteensä 53 henkilöä.
Erkki Timmerbacka