Kun ihmisellä on elämänsä aikana monia koteja, joskus tulee miettineeksi, mikä niistä on varsinainen koti? Vai onko sellaista olemassakaan?
Muutin nuorena ylioppilaana 1964 Kannuksesta Helsinkiin. Olin tosin ollut Helsingissä kesätöissä jo 16 – vuotiaasta alkaen asustellen eri puolilla pääkaupunkiseutua tätieni huusholleissa.
Opiskeluaikana monipaikka-asuminen jatkui: tädin luona Espoossa, alivuokralaisena Sammonkadulla, opiskelija-asunnossa Domuksella ja lopulta Vallilan ylioppilasasuntolassa. Nämä asunnot olivat lähinnä ”kämppiä”, kääntymispaikkoja yliopiston ja vapaa-ajan välillä. Lähtemistä ja tulemista. Helsinki kaupunkina jäi minulle tuona aikana ulkopuoliseksi ja etäiseksi, en tuntenut siihen kummempaa vetoa.
Opiskelujen jälkeen alkoi, kuten pitikin, työelämä: monikymmen vuotinen työura pankin henkilöstöhallinnossa, sitten 56- vuotiaana täyskäännös toiseen ammattiin, psykoterapeutiksi. Nuoruusvuosina löytyi myös aviomies, alitajuisesti valittu silläsilmällä että ”istui” hyvin myös syntymäseutuni ympyröihin. Kolme aikuista lasta, viisi lastenlasta kaikki varttuneet Helsingissä, mutta kallistuminen Kannuksen suuntaan on ollut kaiken aikaa nähtävissä.
Koko perheen voimin suunnistettiin kesäisin, jouluisin ja usein pääsiäisenäkin Kannukseen, kotitalooni Perttuun. Näin myös myöhemmin lapset omine lapsineen.
Perheen kasvaminen edellytti pääkaupunkiseudulla useampia kodinvaihtoja isompiin rivitaloasuntoihin, lähinnä Helsingin Paloheinässä. Elämä niissä jatkui totuttuja uomiaan. Lapset leikkivät kavereidensa kanssa. Naapureita tervehdittiin pihalla ja vaihdettiin vastaan tullessa jokunen sana. Mutta naapureidemme elämästä ja menneisyydestä emme tienneet juuri mitään, joten kontaktit jäivät pinnallisiksi. Jokainen kävi omissa töissään ja keskittyi iltaisin perheensä puuhailuihin. Nämä asuntojen muutot eivät aiheuttaneet suuria sydänsuruja, pikemminkin helpotusta, kun saatiin lisää tilaa. Viimeisimmässä asunnossa asuttiin kaikista pisimpään, eli 33 vuotta. Sieltä lapset kävivät koulunsa, aikuistuivat ja muuttivat kukin vuorollaan omilleen. Me ”vanhukset” jäimme asumaan sinne kylläkin pohtien, pitäisikö meidänkin muuttaa jonnekin elämämme loppuvuosiksi. Mutta minne?
Vuoden 2023 alkupuolella teimme sitten ratkaisumme ja muutot käynnistyivät. Kuin sattumalta osui silmiimme senioreille tarkoitettu, uudehko vuokrakerrostalo Espoossa, lähellä kahden lastemme perheitä. Helsinki tai Espoo! Minulle se oli lähes samantekevää, koska en ollut kiinnittynyt ympäröiviin seutuihin millään tavalla.
Näin eteemme tuli pitkä ja raskas kodinmuuttovaihe suurineliöisestä kodistamme yli puolet pienempään kolmioon. Alkoi kova pähkäily: mikä tavara minnekin. Mahtuuko? Minne viedään? Vanhan kansan kasvattina käyttökelpoisen tavaran hävittäminen tuntui vaikealta. Kotimme runsaat tavarat jouduttiin hajottaman moneen ilmansuuntaan. Kuormia vietiin kierrätykseen ja kaatopaikoille. Tärkeimmät huonekalut siirtyivät uuteen asuntoomme. Osa kalustuksesta löysi paikkansa kesämökiltämme entisen Turun läänin Koskelta. Osa kuljetettiin saman paikkakunnan keskustasta hankkimaamme kaksioon, joka sai nimen ”Asunto”. Kuljetukset kestivät monta kuukautta ja sama kaaos vallitsi kaikissa kohteissa.
Mielen taustoilla, syvemmissä kerroksissa asusteli pelko pitkäaikaisen kodin jättämisestä. Tuntuisiko uusi asunto kodilta? Tulisiko minusta koditon? Kuinka voin luopua tutuista huoneista, vihreän pihamme puista, pensaista ja linnuista? Kuinka pärjäisin ilman totuttua aamuista takkatulta!? Miten voin luopua lastemme kodista ja lastenlastemme mummolasta! Miten lapset pärjäävät ilman mummolaa!
Kun sitten tuli lopullisen eron päivä, jännitin, miten kestän kotini oven viimeisen sulkemisen. Kaikki se, mitä elämässämme oli 33 vuoden aikana tapahtunut, jäisi tänne, näiden seinien sisäpuolelle. Mutta yllätyin! Tyhjennetyt huoneet näyttivätkin autioilta, jopa vierailta. Niissä ei ollut elämää. Aivan kuten katsoessani kuollutta ihmistä, näen kuoren jonka sisällä ei enää ole ketään. Elämä on poistunut.
Vanhasta kodista lähteminen ei tuntunutkaan enää niin vaikealta. Katse suuntautui uuteen.
Ja niin sitten oltiin uudessa kerrostalo-asunnossa. Ikkunoista neljännestä kerroksesta näkyi jotain aivan muuta kuin mihin olin tottunut. Ei puita eikä pensaita, vaan taivaankantta ja pilvien seilailua, Asunnon kerroksiin suhautettiin hissillä ovien avautuessa ja valojen syttyessä automaattisesti. Alakerrassa oli yhteinen oleskelutila, mutta ihmisistä, uusista naapureista emme tunteneet yhtäkään. Oliko tämä koti? Ei ihan äkkiä siltä tuntunut. Tutuilla huonekaluilla ja verhoilla yritimme lavastaa tutun kodin tuntua.
Muuttojen pahimmasta vaiheesta selvittyämme päätimme lähteä hermoja lepuuttamaan Kannukseen, vanhaan lapsuudenkotiini Perttuun.
Serkkuni on laittanut taloon lämmöt ja hakee junalta. Naapurin Tapio on ajanut pihalta lumet.
Kotimökki odottaa tuttuna ja valmiina. Tavarat paikoillaan. Kaikki tulitikkulaatikoita myöten siinä, missä ovat aina olleet. Äitini laittamat verhot ja sängynpeitteet kauniisti paikoillaan. Hella syttyy yhdellä tulitikun raapaisulla. Puulaatikossa on puut valmiina, melkein kuin isäni aikana. Keittiön ikkunasta näkyy setäni kodin ikkunat. Valo palaa, Terttu on siis valveilla. Mieheni lähtee käymään entisessä mummolassani setäni Alpon luona, luvassa on klapikuorma lähipäivinä.
Seuraavana päivänä menemme palvelutaloon tapamaan yli 90 – vuotiasta tätiäni. Samalla matkalla käymme paikallisessa isossa myymälässä. Siellä yleensä näkee tuttuja. Niinpä nytkin! Lapsuuden naapurini entinen Sämpin Terttu työntelee kärryjä käytävällä. Kouluaikojen laulukumppanini Anneli tulee kärryineen vastaan. Iloinen juttutuokio kummankin kanssa. Äitini entinen omahoitaja Jaana huiskauttaa kättään ajaessaan autolla ohi.
Oivallan sen eron, mikä erottaa tämän kotini muiden paikkakuntien kodeista: Täällä ihmiset ovat toisilleen olemassa. Seikka, jonka arvoa en teini-iässä ollessani osannut arvostaa. Tiedämme toistemme elämän ja menneisyyden jo edellisten sukupolvien ajalta. Sekä nykyiset että muistot menneistä ihmisistä elävät ympärilläni ja aikaansaavat ajattomuuden ja tuttuuden. Ihmiset, samanlaiset kuin minä! Tunne pysyvyydestä, tuttuudesta, samanlaisuudesta!
Kotini kamarin ikkunasta näkyy vanha tuttu koivun runko. Valkoinen ja kauniisti haaroittunut. Ollut siinä kaikki 70 vuotta, mitä olen tässä talossa asunut. Koululaisen kirjoituspöytäni oli aikoinaan juuri tämän ikkunan edessä. Katselin koivunrungon ohi pellolle ja haaveilin tulevaisuudesta. Maisema on edelleen sama. Tuttuakin tutumpi, vaikka uusiakin taloja on tullut maisemaan. Kyllä Perttukin uudistuu!
Mutta uudistunko minä? Palaanko pikemminkin vanhaan? Eikö yli 60 vuotta helsinkiläisenä ole vaikuttanut minuun? Voiko mieli jumittua paikoilleen niin, ettei se päästä irti entisestä eikä taivu kiinnittymään uuteen? Miksi tämä paikka tuntuu vieläkin eniten kodilta?
Vaikka elämässäni on seitsemänkymmenen vuoden aikana tapahtunut paljon, huomaan, että kaikki nykyisen elämäni merkitykselliset asiat ovat saaneet alkunsa täällä, Pertussa. Ensimmäiset kirjoitteluni kotimökin jakkaralla, pohdiskelut elämän tarkoituksesta, kiinnostus musiikkiin, eläimiin ja luontoon. Sukuni ympärilläni. Kaikki alkoi täältä ja on palautettavissa lähtökohtiinsa.
Pitkäaikaisen muuttoprosessin aikana olen löytänyt itseni usein miettimästä: missä on minun kotini? Mikä tekee asunnosta kodin? Mikä siihen vaikuttaa ja kauanko sen odottelu kestää?
Onko olemassa tosiaan sellainen paikka, johon oikeasti kuulun? Onko se ehkä juuri se alkuperäinen missä olen luotu, saanut elämän?
Mieltäni on aina jostain syystä koskettanut Esa Ruuttusen laulaman Jaakko Löytyn laulun sanat. ”Elämän jäljet pientareelle piirtyvät¸ Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran! Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät: ihmisen on määrä kotiin päästä kerran. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen”.
Laulun mukaan koti on matkamme lopullinen määränpää. Se on mielen kaipausta jonnekin, jota emme pysty määrittelemään. Löytty tarkoittanee kaipuuta lopulliseen, taivaalliseen kotiimme, josta olemme kerran lähteneet ja johon olemme lopulta palaava. Voisiko kaipuu tuttuun, alkuperäiseen lapsuudenkotiin merkitä samaa, toimia välietappina lopullisen kotimme kaipuulle.
Kuin vastauksena näille pohdinnoilleni silmiini osui psykoterapeutti Tommy Hellstenin äskettäinen kirjoitus sosiaalisessa mediassa. Hänen mielestään ihminen kaipaa johonkin, jota hän ei voi määritellä ja joka on häntä itseään suurempi. Tämä voi ilmetä yltäkylläisenkin elämän keskellä mielen rauhattomuutena ja tyhjyytenä. Hän sanoo: ”Mysteeri kaipaa kotiaan sinne jonnekin, kaiken yläpuolelle, kaiken taakse”. Mielestäni hän puhuu ihmisen kodista Luojamme luona. Paikasta, josta kaikki elämä on saanut alkunsa.
Ympyrä ei kuitenkaan minunkaan kohdallani ole sulkeutunut. Avoimeksi jää, kauanko tämä lapsuuden paikka elää. Mielessäni varmaan loppuun saakka, mutta konkretialla voi olla muut suunnitelmat. Jonakin päivänä pääsy tänne voi olla liian vaikeaa. Sukulaistenkin aika on rajallinen, kuten minunkin. Hautapaikkakin on miehen sukupaikkakunnalla etelässä.
Ehkä voi lohduttautua sillä, että ”lopullinen kotini” on kuitenkin jossain kauempana.
Eija Honkala