Olen toiminut historian ja yhteiskuntaopin opettajana suuressa lähes tuhannen opiskelijan helsinkiläislukiossa yli 20 vuotta. Siinä ajassa moni asia on opetustyössä muuttunut. Opettajantyöni näkökulmasta kaksi keskeisintä muutosta ovat olleet digitalisaatio sekä monikulttuuristuminen.
Oma koulutieni eteni Kokkolassa Hollihaan ala-asteen ja Länsipuiston yläasteen kautta lukioon. Kirjoitin ylioppilaaksi Kokkolan Yhteislyseosta keväällä 1996 aloittaakseni historian opinnot Helsingin yliopistossa samana syksynä. Pääsykokeen jälkeen Yliopiston päärakennuksen Senaatintorin puoleisilla portailla istuessani – Kansalliskirjaston ja Kansallismuseon tuntumassa – Helsingin yliopisto oli itsestään selvä valinta opiskelupaikaksi, vaikka pyrin ja pääsin opiskelemaan historiaa myös Oulun ja Tampereen yliopistoihin. Omat historian opettajani Kokkolassa aikanaan suosittelivat valitsemaan juuri arkistojen läheisyyden vuoksi Helsingin yliopiston, vaikka aluksi vihjasivatkin, että älä nyt ainakaan historiaa lähde opiskelemaan. Etenkin omien isovanhempieni menneiden aikojen muisteluiden kuunteleminen lapsena lienee vaikuttanut alan valintaan.
Isänii osti minulle ensimmäisen matkapuhelimeni (Nokia 1610) lähdettyäni opiskelemaan. Ensimmäinen soluasuntoni löytyi HOAS:lta Kontulasta ja avaimia noutaessa silloisen huoltoyhtiö Rapidon työntekijä tokaisi Kontulan maineesta, että kovimmat kundit olivat jo vankilassa. Iloisen fuksivuoden jälkeen varusmiespalveluksen suorittaminen lakkautettavaksi määrätyn Oulun Hiukkavaaran varuskunnassa oli melko ankea kokemus. Kotiuduttuani opiskelut etenivät aluksi vauhdilla ja kesällä 1999 edessä oli muutto Puistolaan Kämnerintielle Etelä-Pohjalaisen osakunnan opiskelija-asuntoon.
On sanottu, että kansakoululaitos ja rautatie tasa-arvoistivat Suomen sosiaalisesti ja alueellisesti 1860-luvulta lähtien tuoden maaseudullekin minuuttiaikataulun. Helsingin medialukio (ent. Kollis-Helsingin lukio 2005-2010) sijaitsee symbolisesti ja logistisesti sopivasti pääjunaradan varrella suunnilleen Tapanilan ja Puistolan asemien puolivälissä. Se on sijainniltaan ja opiskelijaprofiililtaan eräs Helsingin kaupungin niin sanotuista periferialukioista yhdessä Vuosaaren lukion ja Kielilukion (ent. Itäkeskuksen lukion) kanssa. Silloinen Koillis-Helsingin lukio näki päivänvalon vuonna 2005, kun rakennuksessa aiemmin toiminut Pohjois-Helsingin lukio yhdistettiin Suutarilan lukion ja Malmin lukion kanssa. Vuonna 2005 tartuin minäkin ensimmäistä kertaa tuon lukion ovenkahvaan Moisiontiellä – ja tällä koulutiellä yhä olen. Tuohon aikaan piirtoheittimet ja kalvot olivat vaihtumassa Power Pointteihin.
Helsingin medialukiolla ei ole valtakunnallista erityistehtävää eikä siten poikkeavaa tuntijakoa mutta painotuksena lukiossa on yhteiskunta ja media. Painotus ilmenee muun muassa Suomen laajimpana kurssitarjontana historian ja yhteiskuntaopin oppiaineissa. Olen saanut olla opettajana vuosien varrella monessa mukana. Olen opettajana ollut ideoimassa ja ohjaamassa opiskelijavoimin toteutettuja useita vaalipaneeleja, jotka on striimattu suorina lähetyksinä verkkoon. Mieleen ovat jääneet myös Comenius (nyk. Erasmus) -vierailuprojektit yhdessä eurooppalaisten kumppanuuskoulujen kanssa sekä leirikoulut Brysseliin ja Roomaan. Ensimmäisenä suomalaislukiona veimme 2017 opiskelijamme Euroopan suurimpiin debattikisoihin Zagrebiin, Kroatiaan.
Lukiot ovat olleet kurssimuotoisessa jaksojärjestelmässä jo 1990-luvun puolivälistä lähtien. 2000-luvun alkuvuosina suuri osa lukioista siirtyi viisijaksojärjestelmään sekä 75 minuutin pituisiin oppitunteihin. Eräs näkyvä muutos kouluympäristössä on erilaisen tukihenkilöstön ja opetushuollon henkilöstön määrän voimakas kasvu vastauksena nuorten lisääntyneeseen pahoinvointiin. Lukioissa on nykyään nuoriso-ohjaajia, liikuntacoucheja, monikielisiä ohjaajia. Koulupsykologeista ja erityisopettajista on ollut pulaa eri puolilla Suomea. Erilaisia tukitoimia tarvitsevien opiskelijoiden määrä on kasvanut jyrkästi ja eri tukitoimien kirjo on lavea. Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa moni opiskelija on oikeutettu erilaisiin erityisjärjestelyihin. Ero omiin 30 vuoden takaisiin lukioaikoihin on merkittävä. Lukio-opiskelijalla on paljon erilaisia oikeuksia, joista hän on myös tietoinen. Toisaalta moni aiemmin yleinen epäasiallinen käyttäytyminen, häirintä tai kiusaaminen lienee turvallisen tilan periaatteiden ja tasa-arvon edistymisen myötä vähentynyt tai tulee ainakin tietoon varmemmin ja tapauksiin puututaan herkemmin kuin ennen. Lukioikäisten tupakointi ja alkoholinkäyttö lienee vähentynyt mutta erilaiset mielenterveyden ongelmat lisääntyneet.
Kansainvälisiä oppimistuloksia vertailevien Pisa-tulosten heikentyessä Suomessa, kiinnostus koulujärjestelmäämme kohtaan on lisääntynyt maailmalla etenkin medialukutaidon osalta. Tutkitusti suomalaisnuorten medialukutaito on huipputasoa. Medialukutaidon opetusta ja varsinkin historian ja yhteiskuntaopin oppitunteja on vieraillut lukiossamme seuraamassa Opetushallituksen sekä Opetusministeriön koordinoimana kansainvälisiä vieraita (tutkijoita, diplomaatteja ja parlamentaarikkoja) aina Etelä-Koreaa, Japania, Albaniaa ja Montenegroa myöten. Pääsanomani heille on ollut, että medialukutaito ja lähdekritiikki ovat rokote informaatiovaikuttamista ja disinformaatiota vastaan etenkin näinä levottomina maailman aikoina.
Viime vuosina minua on ilahduttanut erityisesti kehittämäni Minun juureni -sukututkimuskurssin opettaminen. Tiettävästi missään muussa Suomen lukiossa ei ole vastaavaa opintojaksoa. Globalisaation aikakaudella kansainvälisesti verkottuneet nuoret ovat ilokseni ja monen hämmästykseksi yllättävän kiinnostuneita omista juuristaan. Juuri Suomessa monipuoliset digitaaliset lähteet, digitalisoidut kirkonkirjat, väestökirjanpito ja sanomalehtiarkistot mahdollistavat visuaalisten sukutarinoiden laatimisen. Edes tekoäly ei voi keksiä sukutarinoita eikä ”ylety” sukututkimuslähteisiin yksilötasolla.
Helsingin ja pääkaupunkiseudun demografia – tarkemmin monikulttuuristuminen – näkyy konkreettisesti lukiossamme. Kun aloittaessani vuonna 2005 maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita oli noin 20-30%, nykyään heitä on jo yli puolet. Samalla Helsingin kaupungin strategisena tavoitteena on, että puolet ikäluokasta saa lukiokoulutuksen. Tämä yhdessä vuonna 2021 tapahtuneen oppivelvollisuuden laajentamisen kanssa on johtanut moniin haasteisiin. Suomen kielen omaksuminen on parasta kotouttamista ja avain työmarkkinoille. Opiskelu ja työ ehkäisevät segregaatiota, luovat yhteiskuntarauhaa ja edistävät suvaitsevaisuutta. Heikko lähtötaso, vajavainen luku- ja kirjoitustaito, mitä erinäisimmät oppimisen haasteet koskevat myös yhä useampia kantasuomalaisia nuoria. Älylaitteet ja lyhytvideot (Tiktok, Snapchat) ovat vieneet monen nuoren keskittymiskyvyn, ajan ja energian. Älylaitteet ovat kolonisoineet arkemme, sekä työn että vapaa-ajan, ja tutkijat puhuvat jo lyhytvideosaasteesta tai aivomädästä (brainrot). Teini-ikä (teenage) on korvautunut näyttöiällä (screenage).
Sähköiset ylioppilaskirjoitukset ovat tulleet jäädäkseen, mutta merkkejä paluusta paperisiin oppikirjoihin on jo näköpiirissä. Kahisevaa autenttista paperista oppikirjaa, jossa on alku ja loppu, selkeät luvut, sivunumerot ja tietty sivumäärä ei voita mikään digimateriaali loppumattomine linkkeineen, päättymättömine ja hahmottumattomine tehtäväavaruuksineen. Elokuussa perusopetuksessa astui voimaan ns. kännykkäkielto. Meilläkin valtaosa opettajista pyytää opiskelijoita jättämään älypuhelimensa laatikkoon tms. oppitunneille saavuttaessa. Osa kollegoista on palannut vihkomuistiinpanojen teettämiseen. Tutkitustihan ihminen käsittää parhaiten käsillä tekemällä ja kynä-paperi -yhdistelmä on tullut takaisin – opettajalla paluuta liitukaudelle sen sijaan ei ole näköpiirissä. Videotykit ovat vaihtuneet isoihin jättinäyttöihin, joihin opettajat ”telakoituvat” luokissa omilla kannettavillaan.
Oppivelvollisuuden laajentuminen teki toisen asteen opinnoista maksuttomia. Käytännössä opiskelijat saavat oppikirjat (lukiossa siis digipaketit) sekä kannettavat tietokoneet maksutta käyttöönsä. Ennen vanhaan yleissivistävissä kouluissa ja opetuksessa painotettiin ulkoa oppimista ja tiedollista (kognitiivista) osaamista, sittemmin taitoja. Nyttemmin oppimisen osalta painopiste on siirtynyt osaamisen ja taitojen soveltamiseen ja esittelyyn. Ehkäpä tulevaisuudessa suunta on kohti oman osaamisen mainontaa, markkinointia ja ”pitchausta” (hissipuheita) lukiossakin. Ryhmäyttäminen, oppituntien tauottaminen ja pelillistäminen painottuvat nykypäivän pedagogiikassa. Tämän lukuvuoden teemana Helsingissä on ollut positiivisuuden psykologiaan nojaava toivon pedagogiikka.
Ylioppilastutkinto on toiminut lukiolain ja opetussuunnitelman ohella opetuksen painopisteitä ohjaavana ohjenuorana. Ensimmäiset digitaaliset ylioppilaskokeet järjestettiin keväällä 2016. Kevään 2019 tutkinto oli ensimmäinen täysin paperiton tutkinto, jossa kaikki kokeet järjestettiin digitaalisesti. Nyttemmin Ylioppilastutkintolautakuntakin on säästösyistä sallinut monivalintatehtävien lisääntymisen eri oppiaineiden ylioppilaskokeissa. Esseevastauksissa ovat yleistyneet merkkimäärät (ylärajat) mikä ohjaa opiskelijoita lyhentämään vastauksia ja nopeuttaa toisaalta vastausten korjaamista –supistaen samalla sensorikustannuksia. Valistunut arvaukseni on, että nykymuotoiset ylioppilaskirjoitukset lukiolaisten kypsyysnäytteinä jäävät – ellei nyt aivan lähivuosina – niin ainakin lähivuosikymmeninä historiaan.
Oppikirjakustantajat hyödyntävät jo nyt tekoälyä digitaalisissa oppimateriaaleissaan ja algoritmit seuraavat opiskelijoiden edistymistä tehtävissä. Tekoäly on korvannut wikipedian opiskelijoiden ”dopingina”. Näiden konstien takia kaikki kokeet ja esseet täytyy käytännössä teettää opiskelijoilla suljetussa ja valvotussa abitti-koejärjestelmässä, jossa opiskelijoilla ei ole kirjoitustilanteessa vapaata pääsyä internetiin. Tekoäly tullaan lähiaikoina jossain muodossa sallimaan ylioppilaskirjoituksissa. Tietoa on internetissä kaikkien saatavilla ja tekoälyä voi hyödyntää kirjoittamisessa, joten tietojen ja asioiden ulkoa opettelu ylioppilaskirjoituksia varten tullee poistumaan ”vanhanaikaisena”. Koko koululaitos ja Ylioppilastutkintolautakunta instituutioina on haastettu monelta suunnalta. Tässä kehityksessä opettajan olisi pysyttävä mukana.
Nuorten parissa työskentely on samalla innostavaa, palkitsevaa ja pitää ajan hermolla. Opettajan näkökulmasta nuorten aikuisuuteen kasvun, identiteetin ja persoonan muovautumisen, arvojen ja vakaumuksen muodostumisen seuraamisessa kouluympäristön monenkirjavassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on yhtä kaikki jotakin pysyvää, ylisukupolvista ja koskettavaa. Kasvatusfilosofeista Johan Amos Comenius puhui 1600-luvulla elinikäisen oppimisen puolesta. Comeniuksen kasvatusajattelun mukaan koko maailma ja elämä oli yhtä suurta koulua (vita schola). Sosiaalipedagogiikan isänä pidetty Johan Heinrich Pestalozzi 1700-luvun lopulla puolestaan vaali ajatusta ihmisyyden idun kasvattamisesta. Näistähän opettajuudessa lienee perimmältään ja edelleenkin kysymys: Kanssakulkemisesta ja saattamisesta oppilaita ja opiskelijoita opintieltä työelämänpoluille, poluille, jotka saattavat risteillä yllättävissäkin kohtaamisissa.
Jarkko Liedes
Kirjoittaja on kokkolalaislähtöinen, Helsingin medialukiossa historiaa ja yhteiskuntaoppia opettava porvoolainen, jonka sukujuuret ulottuvat Halsualle ja Kaustiselle.
