On Helsingin olympialaisten kesä 1952. Muistan, kun isä on tiskaamassa laiturilla tuolilla olevassa sinkkisessä pesusoikossa, ja upottaa lasisen mehukannun tulikuumaan pesuveteen. Kannun kädensija irtoaa ja suutuksissaan isä viskaa kannun keskelle jokea.
Olemme juuri muuttaneet Kannuksessa Parsialasta Hokkarannalle vuokralle rintamamiestaloon, jonka ulko-ovi aukeaa lähellä olevan Lestijoen rantaan päin. Sinne menee loivasti viettävä polku ja oikealla on ulkorakennus, jonka pääty saunoineen on melkein rannassa. Rannassa on pieni puinen laituri, joka nostetaan talveksi rannalle. Olen juuri täyttänyt neljä vuotta ja pikkusiskoni kolme. Pikkuveli on syntynyt joulun alla, hän ei osaa vielä kävellä, mutta konttailee jo pihalla. Metsäteknikko-isämme on työviikot joen yläjuoksun metsäkämpillä. Äiti ei ehdi kotitöiltään vahtia meitä, vaan kieltää menemästä lähellekään jokea.
Seuraavana kesänä olemme vuoden vanhempia, eikä rantaan menon kielto muistu aina mieleen. Keksimme siskon kanssa mennä laiturille uittamaan uusia kumisaappaitamme. Joki vie saappaat, jotka painuvat saman tien upoksiin. Saamme äidiltä läksytyksen ja kunnon tukkapöllyt. Sitten kun ne ovat unohtuneet, niin me lapset menemme kolmistaan laiturille ja pikkuveli tipahtaa jokeen. Minä juoksen salamana saunalle, jossa äiti on pyykillä. Onneksi veli on tipahtanut laiturin yläpuolelle ja äiti ehtii pelastaa hänet.
Isä ja äiti päättävät muuttaa lapsille turvallisempaan paikkaan. He ostavat syksyllä vanhan aumakattoisen talon Lestikadulta. Talon takaa virtaa puro suoraan Lestijokeen, mutta joki on sentään muutaman sadan metrin päässä, eikä sinne saa mennä. Puro riittääkin aluksi vesileikkeihimme. Isä tekee puroon siipirattaan, joka pyörii vinhasti kevättulvien aikaan. Silloin on myös paras aika kaarnaveneiden uittokilpailuille, jotka kokoavat talomme taakse lapset Lestikadulta ja kauempaakin. Myöhemmin veistelemme velipojan kanssa vajaakanttisesta kakkosnelosesta raskaampia aluksia, jotka päihittävät kaarnaveneet.
Puron varsi on talvella mahtava mäenlaskupaikka. Luoman rannat jyrkkenevät tasaisesti jokeen saakka, joten aloitamme vaneripulkkailun kotipihalla ja rohkeuden kasvaessa siirrymme lähemmäs jokea. Puro alittaa Valtakadun betoniputkessa, mutta siitä kadun reunastakin on hyvät mäet molempiin suuntiin. Kun opimme hiihtämään, niin alamme laskea samoja mäkiä suksilla.
Olemme tottuneet mummolassa pulikoimaan kirkasvetisen Halsuanjärven matalilla hiekkarannoilla. Humuksen lähes läpinäkymättömäksi värjäämä, mutapohjainen ja jyrkkärantainen Lestijoki ei ole läheskään yhtä houkutteleva uimapaikka, mutta lämpiminä kesäpäivinä on kotioloissakin päästävä uimaan. Yksikään aikuinen ei ole mukana eikä lupia kysellä, kun Lestikadun kakaralauma rientää opettelemaan uintia Kopsalan rantaan karjakoulua vastapäätä. Ranta ei ole siinä kohden niin äkkisyvä, että rannassa voi seistä pohjassa. Parin metrin päässä on laakea kivi, jolle yritämme aluksi räpiköidä henkeä pidätellen. Jos pienemmät lapset painuvat upoksiin, niin isommat kiskovat heidät rantaan. Ihme kyllä kukaan ei huku tässä ”uimakoulussa”.
Viralliseen uimakouluun menen vuosia myöhemmin. Se järjestetään kirkon lähistöllä puusillan alapuolella olevassa uimalaitoksessa, jossa on pari uintirataa ja 3 metrin hyppytorni. Suoritan siellä uimakandidaatin tutkinnon, vaikka valkoisten lautasten sukeltaminen tummasta vedestä on vaikeaa ja tornista hyppääminen pelottaa. Rohkeammat hyppäävät puusillan kaiteelta, puolta korkeammalta.
Uimapaikaksemme vakiintuu puromme alajuoksun kohdalla oleva tukkien sortteeripaikka. Tukkien uitto Lestijoessa on vilkkaimmillaan 1950-luvun lopussa. Rautatiesillan alapuolella olevan sahan tarpeita varten tukkijätkät vetävät kekseillä isommat tukit joen keskellä olevan puomin vasemmalle puolelle ja pienemmät tukit oikealle puolelle. Tämä lajittelu tapahtuu ponttoonisillalla, jonka nimeksi lyhennämme ”ponttuut”. Huojuvat ponttuut ovat mainio paikka jatkouimakoululle, koska pystymme valitsemaan sukellus- ja uintimatkan rantaan metrilleen. Kauniit kesäpäivät kuluvat enimmäkseen siellä. Yhtenä kuumana kesänä meillä oli tavoitteena käydä uimassa 7 kertaa päivässä.
Ei haittaa, vaikka humusvedessä sukeltaessa ei näe oikeastaan mitään ja on yllin kyllin muitakin epäpuhtauksia. Sekä maa- että kotitalouksien jätevedet lasketaan vielä tuohon aikaan surkeilematta suoraan puroihin ja jokiin. Ei ole mitenkään harvinaista, että uidessa joutuu väistelemään jätöksiä ja usein isojakin öljylauttoja. Tästä on kuitenkin se höyty, että useimmat rannassa asuvat eivät pidä jokea missään arvossa, ja niinpä jokiranta on vapaasti kuljettavissa koko kirkonkylän mitalta.
Aina kun ponttuilla on tukkilautta, alkaa tukeilla juoksu, vaikka se on todella vaarallista. Joku juoksee valitsemansa reitin tukkien päällä ja jos hän ei putoa, niin toisten täytyy yrittää samaa. Tukeilla pysyy vain, jos hyppii koko ajan tukilta toiselle, muuten tipahtaa tukkien väliin upoksiin. Tukit ovat usein kuorimattomia, pudotessa etenkin karheat kuusitukit ruhjovat reisiä ja kylkiä, ja niiden veitsenterävät oksantyngät viiltävät avohaavoja. Ruhjeet ja haavat eivät suinkaan lopeta kisailua, jos verenvuodon saa omin konstein tyrehtymään. Upoksiin joutuessa ei kannata hätääntyä, vaan pitää yrittää katsella taivasta kohden sopivaa tukkien välistä rakoa, josta pääsee tunkemaan itsensä pinnalle. On ainakin kaksi tilannetta, joissa kaveri pelastetaan viime hetkellä tukkien alta, toinen heistä tukasta kiskomalla.
Haemme lisää jännitystä koskenlaskulla. Ponttuiden ja sahan välissä on Pappilankoski, jonka toinen haara menee Kivestön myllyn rattaisiin ja toinen on perattu uittoon sopivaksi ränniksi. Hyppäämme jokeen kosken yläpuolelle, virta vie meidät uittoränniin ja annamme hurjasti virtaavan kosken kuljettaa meitä. Se on muotoiltu sellaiseksi, ettei se vahingoita tukkeja, ja niin mekin selviämme hengissä. Kosken alla pitää vielä varoa joutumasta rautatiesillan alla olevan tukkilautan alle.
Isän kuoltua kolme vuotta Lestikadulle muuton jälkeen meillä ei ole enää autoa, mutta pääsemme polkupyörillä kauemmaksikin uimaan. Suosikkimme on Lestijokeen laskevan Salinojan suussa olevan Valvatti, tietääksemme Osuusliikkeen kesäpaikka. Mökki on yleensä lukossa, mutta suuri piha-alue on kaikkien käytettävissä, kukaan ei ainakaan tule sieltä pois häätämään. Paikka on uimarien, onkijoiden ja kasvien kerääjien paratiisi. Kesäpäivä siellä on muutenkin juhlaa äitien tekemiä eväitä nauttiessa.
Ei meillä ole myöskään venettä eikä kanoottia, eikä niitä ole juuri muillakaan lähiseudun perheillä. Tukkijätkien mustaksi tervattu vene on joskus ponttuilla, mutta sidottuna, eikä sillä pääse soutamaan. Parilla naapurilla on itse tehdyt vaneriset kanootit, mutten satu silloin paikalle, kun niillä melotaan.
Aamuisin ja iltaisin ongimme ahkerasti. Mato-ongella saa enimmäkseen kiiskiä, joita kutsuimme ”kittisiksi”, ja joskus pieniä ahvenia. Pienemmällä koukulla ja taikinalla saa salakoita ja pieniä särkiä. Vaikka kissamme ei kittisistä piittaa, niin kotiin lähtiessä ne kannattaa ripustaa oksanhankaan. Muuten joka ainoa vastaantulija kysyy: ”Jäikö pirri kattilahan?” tai ”Joutuko munat patahan?”
Heinäkuun lopulla, samaan aikaan kun ”Jaakko heittää kylymän kiven” ja uinti jää vähemmälle, alkaa ravustus. Itse emme rapuja syö eikä kannattaisikaan, kun naapurissa asuva hammaslääkäri maksaa niistä hyvän hinnan rapukestejään varten. Keitämme rapukassit saunan padassa ja haemme Poutun teurastamolta ilmaisia lihan hukkapaloja syötiksi. Meidän ja naapurin lasten ravustusreviiri on joen vastarannalla, ponttuilta Joki-Annalan talolle saakka, ja illan hämärtyessä laskemme siellä rapukassit syötteineen jokeen. Ravut ovat arkoja, on puhuttava hiljaisella äänellä ja liikuttava varovasti. Kuun ja pienten taskulamppujen valot heijastelevat veden pinnasta. Yön pimetessä teemme nuotion ja paahdamme makkaraa. Kylmästä värisevä naapurintyttö solahtaa kainalooni lämmittelemään. Olen onnellinen.
Vanhemmiten käymme polkupyörillä virvelöimässä yläjuoksun suunnalla, usein Jäväjänkoskella. Meillä on velipojan kanssa yhteinen virveli ja Heikkilän Vesan kaupasta huolella valittu neljän uistimen rasia. Suremme vieläkin sitä kaunista Abu Sonettea, joka reilut 60 vuotta sitten tarttui Jäväjässä kosken kiviin ja jäi sinne siiman katkettua. Emme löytäneet sitä kahlaamallakaan.
Talvisin Lestijoki on hiihtokeskuksemme. Kotiportailla kiinnitämme monoihin Järvisen tai Lampisen sälesukset ja liu’umme puronvartta jokijäälle. Hiihdämme jäätä pitkin maamieskoulua vastapäätä olevalle hyppyrimäelle ja lähdemme sieltä kiertämään tuttua 3 kilometrin kilpalatua, siis ”kolomosta”. Latu mutkittelee Ypyänojan rantatörmiä ylös ja alas, Niemosessa oikaistaan jokirantaan myllylle, josta palataan jokijäätä myöten takaisin. Laskettelua harrastamme Heikkilän Lempin pihasta jokijäälle laskeutuvalla ja pajukepein merkityllä pujottelurinteellä. Suksia ja sauvoja katkeilee haastekisoissa jokivarren ja puroluomien jyrkissä rinteissä. Ponttuiden kohdalle teemme oman hyppyrimäen, jonka yläosan väsäämme jätepuusta ja jokiranta on alastulorinteenä. Siinä käymme kovia mäkikilpailuja ja mäkiennätys on jossain 8-9 metrin korvilla.
Vähälumisina talvina kolaamme jokijäälle luistinradan. Tytöt luistelevat kaunoluistimillaan ja pojat pelaavat jääpalloa tai -kiekkoa. Kiekot ovat arvotavaraa ja niitä haetaan lumivalleista joskus tuntitolkulla. Jos vesi nousee keväällä jäälle, niin yöpakkanen saattaa jäädyttää koko joen yhdeksi luistelukentäksi. Silloin siellä voi olla kymmeniä luistelijoita. Jääkiekko saattaa kunnon lämärillä liukua satojakin metrejä alavirran suuntaan. Jään ja rannan välillä on keväisin leveä halkeama, jonne ne vihonviimeiset kiekot yleensä tippuvat.
Vuosia myöhemmin pääsen laskemaan Lestijoen kanootilla. Lähden kahden kaverin kanssa avoimella inkkarikanootilla joen yläjuoksulta ja melomme yhdessä päivässä sieltä Toholammille, matkaa lähes 50 kilometriä. Kukaan meistä ei ole ennen melonut emmekä ymmärrä joen vaaroja, vaan laskemme kaikki kosket suoralta kädeltä. Välillä ihmettelemme, kun koskien rannoilla on ammattilaisilta näyttäviä melojia tutustumassa niihin ennen laskua. Me vain rallattelemme koskessa karjuen toisillemme kannustushuutoja. Pari kertaa kaadumme, jälkimmäisellä kerralla olemme todella pahassa pulassa kuohuvassa koskessa. Tulemme perille iltamyöhällä ja olemme useaan kertaan kastuneina ilman varavaatteita aivan jääkalikoina, mutta tuttu lamppilainen kaveri saa meidät sulamaan saunottamalla ja kuumilla juomilla. Myöhemmin lasken vaimoni kanssa kaksikkokajakilla Toholammilta Kannukseen. Kajakkimme kääntyy ylösalaisin Polvikoskessa lähellä Korpelan patoa ja saan sekunnin aikaa miettiä, pelastanko ensin silmälasit vai apua pyytävän vaimon. Pelastan molemmat, mutta vaimo ei halua jatkaa melontamatkaa Himangalle.
Entä nyt? Lestijoki on edelleen humuksen tummentama, mutta enää sinne ei päästetä jätevesiä eikä kaadeta jäteöljyä, uintiolosuhteet ovat siis parantuneet. En kuitenkaan ole Kannuksessa lomaillessani nähnyt Parsialan ja Mattilan jokirannoilla ketään uimassa, onkimassa tai tekemässä siellä mitään muutakaan. Onhan sinne toki nykyään hankalampi mennä, kun rannassa asujat arvostavat ja käyttävät omia rantojaan, ja muut rannat ovat pusikoituneet. Nykyajan lapsilla on epäilemättä yllin kyllin virikkeitä ja mahdollisuuksia tehdä omasta mielestään mielenkiintoisempia asioita kuin oleilla joella. Meillä suuren ikäluokan lapsilla oli kirkonkylämme ulkopuolisen maailman virikkeitä hyvin niukalti. Mahdollisuuksia tarjosivat lähinnä vilkas mielikuvitus, loputon kokeilunhalu ja sen ajan vanhempien ainainen kiire pitää perheet leivän syrjässä kiinni. Meidän piti keksiä ja toteuttaa keskenämme omat juttumme. En vaihtaisi lapsuutemme ja nuoruutemme jokiseikkailuja mihinkään nykyajan tekemiseen.
Kari Känsälä