Kun ikääntyneenä ihmisenä katsoo taaksepäin, voi huomata matkan varrella olleen erilaisia yhteisöllisyyden muotoja
40-luvulla lapsena Pertussa, pienessä Kannuksen syrjäkylässä sen tunsi kaikista selvimmin. Oltiin kaikki ”perttulaisia”. Avattiin kodin ovi ja mentiin pihalle. Sieltä löytyivät naapuritalojen lapset, suurten ikäluokkien aikaan. Keksittiin aina yhteistä tekemistä: pienempinä lapsina tehtiin pihalle koti- ja kaupparakennelmia, rakenneltiin majoja, hypättiin poukkulautaa tai tintattiin. Kun ikää karttui toiminnoissamme oli jo sääntöjä niin kuin pesäpallossa ja muissa peleissä. Kaikki tehtiin samojen tuttujen kaverien kanssa, joitten kodit, suvut ja yleensäkin kaikki kylän talot tunnettiin.
Sitä asuinympäristöä voisi kutsua yhteisöksi: oli samat tavat ja tottumukset. Taloihin mentiin kutsumatta sisään, istuttiin penkille ilman kuvitelmiakaan tarjoiluista tai keskusteluista. Ja sitten kun siltä tuntui, lähdettiin pois. Muistelen kuinka vanha, ilmeisesti jostain uniapnean tapaisesta kärsivä tuorani linkutti sisään naapuritalojen ovesta, istui kiikkustuoliin ja usein alkoi kevyesti kuorsata. Aikansa istuttuaan lähti pois ilman, että ehkä juuri montaakaan sanaa talonväen kanssa oli vaihdettu. Ei sitä kukaan kummastellut. Hänet tunnettiin naapurin isäntänä. Useimmiten tietysti naapurin astellessa ovesta sisään alettiin puhua kylän kuulumisista. Jokainen tapoineen tunnettiin.
Jotenkin kotiuduin tähän ympäristöön niin, että vielä 60 vuotta Helsingissä asuttuanikin tunsin itseni enemmän ”perttulaiseksi” kuin hesalaiseksi. Sen ”olemisen tapa” tuntui ja tuntuu yhä niin tutulta. Siellä ei pokkuroitu eikä halailtu, ja siksi halailu tuntui minulle jotenkin keinotekoiselta vielä myöhemminkin. Vaikka tulihan sekin kyllä opittua.
Myöhemmin opiskeluaikana ja työelämässä eteen tuli runsaasti ”virallisia ryhmiä”: opiskeluryhmiä, kurssiryhmiä, työryhmiä, osastoryhmiä. Niissä puhuttiin asiaa. Tunnelma oli asiapitoinen, vapaamuotoinen jutustelu oli poissuljettua. Toki osallistujista toiset olivat läheisempiä, toiset etäisempiä. Läheskään kaikkien nimiä ei edes tiedetty tai muistettu. Toki yksilösuhteita ja ystävyyssuhteitakin muodostui, mutta niitä toteutettiin sitten erikseen omalla ajalla. Varsinaista muuta yhteyttä ryhmien sisällä ei syntynyt.
Edes asuinpaikka kaupunkilähiöissä ei muodostunut kovin yhteisölliseksi. Naapureita tervehdittiin ja vaihdettiin muutama sana säätilasta. Tavattiin ehkä taloyhtiökokouksissa. Talkoissakin tavattiin ja siellä olikin vapaamuotoisempi tunnelma.
Myös harrastuspiirit olivat työelämän aikaan yleisiä, joku kävi kielikurssilla, jumpparyhmässä, kirjakerhossa, käsityökerhossa, kuorossa. Niissä keskityttiin meneillään oleviin tavoitteisiin ja tekemisiin. Jopa samassa kuorossa monta vuotta olleena joskus hämmästelin, miksi emme muistaneet toistemme nimiä.
Aikaa löytyi myös omaa arvomaailmaa sivuaville järjestöille, joissa tyypillisesti puhutaan järjestöjen tavoitteista ja toimenpiteistä niiden saavuttamiseksi.
Itselläni pisin aika kului Helsingin Keskipohjalaiset ry:ssä. Siellä ollessa syntyikin usein yhteisöllinen tunnelma ”me keskipohojalaiset”. Tiesimme olevamme samasta kulttuurista, ja yhteisöllisyyden tunteeseen vaikutti eräänlainen ”tuttuus”, ”samanlaisuus”, joka kuului korviin esimerkiksi samanlaisesta puhetavasta ja murteesta. Toinen itselleni tärkeä järjestö oli Mielenterveysyhdistys Helmi ry., jossa myös oli yhteinen myötäelämisen ja ymmärryksen ilmapiiri. Kuitenkin Helmissä kuten kotiseurakuntani Seurakuntaneuvostossakin oli keskeisin tavoite kehittää järjestön toimintaa ja siksi niissä keskityttiin enimmäkseen budjetteihin ja toimintasuunnitelmiin, joita en kokenut itselleni kiinnostavimmiksi. Ehkä siksi tunsin niissä eräänlaista ulkopuolisuutta.
Entä nyt vanhempana? Mitä on yhteisöllisyys? Onko sitä olemassa?
Työelämä ja työyhteisökontaktit ovat jääneet taakse. Paikka ”vaikuttajajoukossa” on jäänyt etäälle. Tämä onkin luonnollista, koska järjestöissä tarvitaan tilaa uusille ”tuoreille voimille” ja näkökannoille. Lapset ovat keski-ikäisinä asettuneet kukin paikkakunnalleen. Lastenlapset eivät enää ehdi käydä mummolassa omien harrastusten ja kaveriensa takia.
Moni ikätovereista on sairauden sitoma tai siirtynyt jo ”tuonpuoleisiin”. Jopa kyläilykulttuuri on laantunut entisistä ajoista, kun ei jakseta entiseen tapaan kokkailla eikä ajella pitkiä matkoja kyläpaikkoihin. Etäisyydet laajalla pääkaupunkiseudulla voivat olla hyvinkin pitkiä. Julkisiin liikuntavälineisiin ei pääse kotiovelta. Oman liikuntakyvyn rajoitteet jarruttavat liikkeellelähdön innokkuutta. Kun lähtemisen kynnys nousee, tulee ajateltua ”enpä jaksa nyt lähteä”.
Luopuminen entisestä ei ole helppoa, vaikka entinen suorittaminen ja ”roolien” ylläpito ei sinänsä enää houkuttele. Katseen pitäisi löytää uusi suunta, Mutta minne? Ehkä ensimmäistä kertaa omaan itseen: mihin menisin, mitä tarvitsen? Mistä elämääni tulisi uutta sisältöä ja merkityksellisyyttä?
Edessä on väistämättä eräänlainen ”suunnan muutos”.
Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, toteavat monet tutkimukset. Mutta juuri ikääntyneiden kohdalla tämä mahdollisuus kääntyy alaspäin. Useimmat elävät yksin, viimeistään jäädessään leskeksi. Onko tilanteella mitään tehtävissä?
Eräänlaisen mahdollisuuden voisi tarjota yhteisöllinen asuinmuoto. Omaksi ratkaisuksemme mieheni kanssa muodostui kuin sattumalta yksityinen iäkkäille tarkoitettu vuokrakerrostalo. Asumiselle ei ole takarajaa, voi asua loppuun saakka, jos pärjää ilman palveluita. Ja niitähän on mahdollisuus saada kunnallisina ja ostaa myös yksityisinä.
Talossamme asuu 76 ikääntynyttä asukasta omissa itse valitsemissaan pienemmissä tai suuremmissa huoneistoissa. Kaikissa on lasitetut parvekkeet kauniiseen luontoon. Alakerrassa yhteinen hyvin varustettu kokoontumistila keittiöineen ja astiastoineen. Käytössä myös yhteinen kuntosali ja ympäristössä tasaiset kävelymaastot.
Parasta talossa on kuitenkin yhteisöllisyys. Yhteisiin tiloihin kokoonnutaan mm. erilaisten valtakunnallisten merkkipäivien aikoihin. Vietetään joulua, vappua, itsenäisyyspäivää tai kokoonnutaan muuten vain yhteen toteuttamaan erilaisia tapahtumia. Kokoontumiset ovat täysin vapaaehtoisia, mutta suosittuja.
Omassa huoneessa vietettyjen tuntien väleissä voi piipahtaa alakertaan viemään roskapussia tai vaikka vain lukemaan lehteä. Aina tapaa käytävällä, pihalla tai autotallissa jonkun asukkaista ja voi iloisesti tervehtiä ja pysähtyä vaihtamaan muutaman sanan tai enemmänkin. Olen havainnut, että lyhytkin ystävällinen kohtaaminen tuottaa iloa ja ”herättää ihmisen eloon” omien mietiskelyjensä syvyyksistä. Ajan mittaan talosta voi löytyä myös todellisia ystäviä, jotka voivat auttaa pulmatilanteissa. Mutta varsinkin yksineläjälle, joita talossamme on monia, se tarjoaa tärkeän kokemuksen yhteisöön kuulumisesta. Ei tarvitse olla yksin, mutta toisaalta kukaan ei pakota ulos omasta huoneistosta,
Tokikaan kaikki eivät tällaista asumismuotoa halua. Tiettävästi enemmistö ikääntyneistä haluaa asua omassa tutussa kodissaan loppuun asti. Mutta jos muuton suorittaa jo ”hyvissä ajoin” uuteen asumismuotoon voi tottua ja ehtii saada uusia kontakteja.
Alkuperäinen kotiyhteisöni sijaitsee edelleen vanhassa kotikylässäni Keski-Pohjanmaalla, Pertussa. Kotitaloni on pystyssä entisellä paikallaan, vaikka käynnit ovat äitini kuoltua harventuneet. Kylän yhteisöllisyys toimii edelleen pienimuotoisesti, varsinkin alkuperäisten asukkaiden kesken. Sisään piipahtelut ovat kyllä täälläkin lähes hävinneet. Naapureiden asiat kuitenkin tiedetään ja myötäeletään.
Minullakin, pois muuttaneella lähinaapuri ajaa lumet pihasta tietäessään meidän tulevan. Sukulaiseni hakee junalta ja kääntää lämmöt päälle ilmoittaessamme tulostamme.
Kuitenkin mielessäni on haikeus siitä, että kovin pitkään emme varmaankaan tänne enää kykene tulemaan. Jälkipolvikaan ei halua vanhaa taloa huollettavakseen.
Olen kuitenkin tyytyväinen ”korvaajasta” Espoon Haukilahdessa. Me sinne asettuneet saamme pitää siellä kotimme ja naapurimme loppuun saakka. Ikääntymistä ja luopumista ei tarvitse pelätä, koska se on jo nähty. Ollaan kaikki ”samassa veneessä”, ymmärrämme toistemme vaivoja ja voimme saada keskustelutukea toisiltamme.
Eli vaikka jokin vaihe elämässä päättyy, uusi suunta ja uudet mahdollisuudet voivat olla alkamassa. Jopa vanhana. Tärkeimpänä tekijänä siinä ovat usein ihmiset. Kun katson jo pitkää elämääni taaksepäin, näen monien vaikeilta tuntuneiden asioiden kääntyneen lopulta hyväksi. Niinkuin tämäkin siirtyminen pitkäaikaisesta kodista uuteen.
Kiitollisuus tulee hyvän näkemisestä. Näkeminen vain ei tule itsestään. Itsellänikin se otti aikansa. Aluksi keskityin vain kaikkeen siihen, mistä olin joutunut luopumaan. Sitten aloin nähdä jostakin suuremmasta perspektiivistä kaikki uudet mahdollisuudet, mitä muutto toi tullessaan. Ehkä näköalaani avarsi joku Korkeuksissa asuva voima, josta uskon kaiken hyvän tulevan.
Vaikka olen kiitollinen nykyisestä, en haluaisi kokonaan luopua Pertusta, lapsuuteni ja nuoruuteni kyläyhteisöstä. Ehkä se on saavutettavissa vielä vanhuuden päivinäkin, vaikka vain harvakseltaan, läheisten avustuksella.
Eija Honkala
Enemmän perttulainen kuin espoolainen