Olen saanut viimeisten parin vuoden aikana sukeltaa työni puolesta melko syvälle keskipohjalaiseen sielunmaisemaan. Kirjailijan työssä sitä saa ja joutuukin kaivamaan tietoa sekä eläytymään ihmiskohtaloihin, tilanteisiin ja aikakausiin toisinaan hyvinkin syvällisesti. Esikoisteokseni Viides polvi sijoittuu kuviteltuun Tammilehdon pitäjään, mutta ihmiset siellä puhuvat sujuvasti Kalajokilaakson murretta ja muutenkin ovat kulttuurihistoriallisen keskipohjalaismaiseman ympäröimänä. Pian kirjan julkaisun jälkeen sain tehtäväkseni kirjoittaa näytelmän Ylivieska-Iisalmi -junarataosuuden 100-vuotisteemalla ja mukaan haluttiin radan varrella elämänsä aikana vaikuttaneet presidentit: Ståhlberg, Kallio ja Kekkonen. Syntyi Presidentit raiteilla -näytelmä, joka saa ensi-iltansa 13.3. Kopolan teatterissa Haapajärvellä. Nimestään huolimatta herrat presidentit on jätetty näytelmässä sivurooliin ja suurin huomio annetaan tavallisille keskipohjalaisille ihmisille. Näytelmän kanssa samaan aikaan olen kirjoittanut toista kirjaani, joka sijoittuu Viidennen polven tavoin Tammilehtoon, kuviteltuun keskipohjalaiseen pitäjään.
Mitä sukellus kotiseutuni historiaan ja tavallisten ihmisten sielunmaisemaan on minulle opettanut? Ainakin sen, etteivät keskipohjalaiset ruukaa tehdä itsestään sen kummempaa numeroa. Meilläpäin on tavattu tehdä asiat, jotka pitää tehdä, oli kyse sitten junaradan rakentamisesta, sotimisesta, lasten kasvatuksesta, kotiaskareista, kansanmusiikista, konikapinasta tai vaikka sitten presidentiksi ryhtymisestä. ”Tehtiin, mitä piti”, sopisi hyvinkin keskipohjalaisten motoksi, ja siihen perään vielä voisi puoliääneen todeta, ettei siitä nyt kovin suurta numeroa hyövää tehdä. No ehkä siinä kansanmusiikissa on tehty positiivinen poikkeus tässä kohtaa eikä kynttilää enää nykyään pidetä vakan alla. Kenties toukokuussa koko Eurooppa jo laulaa Kokkolassa asuvan Paalasen Antin kanssa takatukan komeudessta.
Tästä positiivisesta poikkeuksesta huolimatta pidän juuri hiljaista puurtamista keskipohjalaisuuden ytimenä, eikä se ole lainkaan huono asia. Hiljainen, itseä korostamaton velvollisuutensa täyttäminen asettaa ihmisen asemaa, jossa ”me” on merkittävämpi kuin ”minä”. Keskipohjalainen radan rakentaja, kotiäiti, politiikko ja pelimanni ovat kaikki veistetty yhdestä ja samasta puusta. Se on positiivista paikkansa tietämistä, kokemukseen pohjaavaa varmuutta siitä, missä on hyvä ja minkä tehtävän on yhteisöltään saanut hoidettavaksi. Se on ikään kuin hiljainen ääni sisimmässä, joka muistuttaa, että tämä on asia, jota et saa jättää tekemättä. Antille se voi olla hanuri, Kyöstille se oli presidenttiys. Minulle se on kirjoittaminen ja teen sitä, koska se on minulle tehtäväksi annettu.
Keskipohjalainen nöyryys voitaisiin oikeastaan nostaa jopa ylpeyden aiheeksi. Ainakaan sitä ei tarvitsisi lainkaan häpeillä. Tehdään se, mitä pitää ja tehdään se niin hyvin kuin vain osataan. Sitten, kun ei kaikkeen yksin pystytä, pyydetään kaveria tekemään oma osuutensa. Jos kaveri on yhtään keskipohjalainen, hän tekee sen kyllä.
Pekka Pudas
Kirjoittaja on Kokkolassa asuva yliveskalaislähtöinen sekatyömies.